Germaaninen kantakieli

Germaaniseen kantakieleen liitetyt arkeologiset kulttuurit 500 eaa.

Germaaninen kantakieli eli kanta­germaani on hypoteettinen kantakieli, josta nykyiset germaaniset kielet ovat kehittyneet. Sitä ei pitkään tunnettu kirjallisista lähteistä, mutta myöhempi tutkimus on löytänyt jäänteitä sen myöhäismuodoista.

Yleisesti ajatellaan, että kielen alkukoti sijaitsi noin vuonna 700 eaa. niin sanotun Jastorf-kulttuurin alueella nykyisen pohjoisen Saksan ja nykyisen Tanskan alueilla. Jorma Koivulehto on esittänyt, että alkukoti on ulottunut tätä pohjoisemmaksi, mutta hänen ajatuksensa ovat saaneet lähinnä kannatusta Suomen tutkijayhteisöissä.

Eteläisessä Skandinaviassa arviolta 1700 eaa. – 600 eaa. vallinneen pohjoisen pronssikauden kulttuurin keskuudessa indo­eurooppalaisesta kantakielestä syntyi vähitellen germaaninen kantakieli.^lähde? Kieltä puhuttiin luultavasti noin vuosina 700 eaa. – 500 jaa. eli noin 1 000 vuoden ajan. Tuona aikana kantagermaani kuitenkin jo koki muutoksia. Loppuvaiheessa kanta­germaani oli jo luultavasti jakautunut murteisiin, joista osa hävisi kokonaan käytöstä ja osasta kehittyivät nykyään puhutut germaaniset kielet. Germaanisesta kantakielestä kehittyi esimerkiksi pohjoisgermaaninen kielimuoto, joka myöhemmin vaihtui kantaskandinaaviksi.

Noin vuodesta 850 eaa. alkanen viileät säät saivat osan kansasta siirtymään nykyisen Saksan ja Alankomaiden alueille.^lähde? Osa väestöstä jäi Skandinaviaan sen nykyiseksi väestöksi, ja pohjoisgermaaniset eli skandinaaviset kielet kuten ruotsi, norja ja tanska periytyvät heiltä. Näin germaaniheimot saivat alkunsa ja tästä syystä saksa ja hollanti ovat ruotsia osaavan osittain ymmärrettävissä.

Fonologia

Kantagermaanin konsonantit

	Bilabiaali	Dentaali	Alveolaari	Velaari	Labiovelaari
Obstruentit	p	t		k	kʷ
	b	d	z	g	gʷ
	f	þ	s	h	hʷ
Resonantit	m	n
		l	r

Kielioppi

Kantagermaani oli synteettinen ja flekteeraava kieli: sanojen välisiä suhteita ilmaistiin taivutuksella, ja sama pääte saattoi ilmaista samanaikaisesti esimerkiksi sijamuotoa ja lukua. Kielioppi mallinnetaan vertailemalla germaanisten kielten vanhimpia tunnettuja muotoja. Mallinnetut muodot eivät siten ole suoria lainauksia säilyneistä kantagermaanisista teksteistä.

Seuraavissa esimerkeissä tähtimerkki (*) osoittaa mallinnettua muotoa. Vokaalin päällä oleva viiva merkitsee äänteen pituutta, esimerkiksi *ī ja *ō, ja vokaalin alla oleva koukku nasaalisuutta, esimerkiksi *ą. Kirjain þ merkitsee soinnitonta dentaalifrikatiivia. Mallinnuksessa käytetään erilaisia merkintätapoja, ja etenkin painottomien loppuvokaalien pituudesta ja joidenkin taivutuspäätteiden tarkasta muodosta esiintyy tutkimuksessa vaihtoehtoisia tulkintoja.

Substantiivit

Suku ja luku

Substantiivit kuuluivat kolmeen kieliopilliseen sukuun: maskuliiniin, feminiiniin ja neutriin. Suku oli sanan kieliopillinen ominaisuus, eikä se määräytynyt yksinomaan tarkoitteen luonnollisen sukupuolen perusteella. Esimerkiksi *wulfaz ’susi’ oli maskuliini, *gebō ’lahja’ feminiini ja *wurdą ’sana’ neutri. Substantiivin suku vaikutti siihen liittyvien adjektiivien ja pronominien taivutukseen.

Substantiiveilla oli kaksi lukua, yksikkö ja monikko. Indoeurooppalaisesta kantakielestä periytynyt kaksikko eli duaali ei enää muodostanut substantiivien yleistä taivutuskategoriaa. Se säilyi kuitenkin ensimmäisen ja toisen persoonan pronomineissa sekä osassa verbintaivutusta.

Sijamuodot

Kantagermaanille mallinnetaan tavallisesti kuusi sijamuotoa. Nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi muodostivat järjestelmän keskeisen osan. Vokatiivi ja instrumentaali olivat rajallisemmin erotettavissa, eikä jokaisessa taivutusluokassa ollut niille omaa muotoa. Indoeurooppalaisen kantakielen paikallissijojen tehtäviä oli siirtynyt muihin sijoihin.

Sijamuotojen keskeisiä tehtäviä

Sijamuoto	Tyypillinen tehtävä	Suomenkielinen havainnollistus
Nominatiivi	Subjektin sija	susi ilmestyy
Akkusatiivi	Monien verbien suoran objektin sija	näkee suden
Genetiivi	Omistuksen ja muiden nominaalisten suhteiden ilmaiseminen	suden jälki
Datiivi	Muun muassa vastaanottajan ja epäsuoran objektin ilmaiseminen	antaa ruokaa sudelle
Vokatiivi	Puhuttelu	susi!
Instrumentaali	Välineen tai keinon ilmaiseminen	miekalla, voimalla

Suomennokset kuvaavat sijojen tehtäviä, eivät kielten välistä yksi yhteen -vastaavuutta. Esimerkiksi suomen suden voi olla sekä genetiivi että kokonaisobjektin muoto, vaikka kantagermaanissa näitä tehtäviä vastasivat tavallisesti eri sijamuodot.

Taivutusluokat

Substantiivien taivutus jakautui vartaloluokkiin. Nimitykset a-vartalo, ō-vartalo ja muut vastaavat viittaavat historialliseen vartalonmuodostukseen, eivät välttämättä sanan nominatiivin viimeiseen äänteeseen. Esimerkiksi *wulfaz oli a-vartaloinen, vaikka nominatiivi päättyi konsonanttiin *z. A-vartalon nominatiivipääte -az on säilynyt suomen kielessä esimerkiksi lainasanoissa rengas ja kuningas, kun tytärkielistä se on kadonnut (ruots. ring ja kung). Suomen germaaniset lainat säilyttävätkin useita muinaisia piirteitä.

Keskeisiä substantiivien vartaloluokkia

Vartaloluokka	Tyypillinen suku tai sukuryhmä	Esimerkki ja merkitys
a-vartalot	Maskuliini ja neutri	*wulfaz ’susi’, *wurdą ’sana’
ō-vartalot	Feminiini	*gebō ’lahja’
i-vartalot	Etenkin maskuliini ja feminiini	*gastiz ’vieras’
u-vartalot	Kaikki kolme sukua	*sunuz ’poika’
n-vartalot	Kaikki kolme sukua	*guman- ’mies’, *tungōn- ’kieli’
r-vartalot	Sukulaisuussanojen maskuliinit ja feminiinit	*fadēr ’isä’, *mōdēr ’äiti’
Muut konsonanttivartalot	Useita pieniä ryhmiä	*fōt- ’jalka’

Vokaalivartaloiden yhteydessä erotetaan lisäksi muun muassa ja- ja wa-vartaloita sekä niitä vastaavia feminiinisiä luokkia. Konsonanttivartaloissa saattoi esiintyä vartalon sisäistä vaihtelua, jota analogiset uudennukset tasoittivat eri tavoin myöhemmissä kielissä.

Substantiivien heikolla taivutuksella tarkoitetaan tavallisesti n-vartaloiden taivutusta. Substantiiveilla vahva ja heikko taivutus eivät olleet saman sanan vapaasti vaihdettavia vaihtoehtoja, vaan liittyivät sen vartaloluokkaan.

Esimerkki a-vartalon taivutuksesta

Maskuliinisen a-vartalon taivutusta voidaan havainnollistaa sanalla *wulfaz ’susi’. Taulukossa esitetään keskeiset sijamuodot; monikon nominatiivin loppuvokaalin pituus ja eräät muut päätteet merkitään eri rekonstruktioissa hieman eri tavoin.

Sijamuoto	Yksikkö	Monikko
Nominatiivi	*wulfaz	*wulfōz
Akkusatiivi	*wulfą	*wulfanz
Genetiivi	*wulfas	*wulfǫ̂
Datiivi	*wulfai	*wulfamaz
Instrumentaali	*wulfō	*wulfamiz

Muotojen merkityksiä voi havainnollistaa seuraavasti:

• *wulfaz: ’susi’ subjektina;
• *wulfą: ’suden’ tai ’sutta’ objektina suomennoksen asiayhteydestä riippuen;
• *wulfas: ’suden’, esimerkiksi omistusta tai muuta suhdetta ilmaistaessa;
• *wulfai: esimerkiksi ’sudelle’;
• *wulfōz: ’sudet’ subjektina;
• *wulfǫ̂: ’susien’.

Neutrisilla substantiiveilla nominatiivi ja akkusatiivi olivat keskenään samanmuotoiset kummassakin luvussa. Esimerkiksi *wurdą ’sana’ oli sekä yksikön nominatiivi että akkusatiivi; vastaava monikkomuoto oli *wurdō ’sanat’. Nykysaksa on yleistänyt tämän kaikkiin muihin tapauksiin paitsi maskuliinin yksikköön.

N-vartaloiden jatkajat saksassa

Kantagermaanisten n-vartaloiden taivutuksen jatkajia ovat nyky­saksan heikot maskuliinisubstantiivit eli niin sanottuun n-taivutukseen kuuluvat sanat. Esimerkiksi Mensch ’ihminen’ saa yksikön akkusatiivissa, datiivissa ja genetiivissä päätteen -en, mutta yksikön nominatiivissa päätettä ei ole. Monikossa muoto on kaikissa sijoissa Menschen.

Sijamuoto	Yksikkö	Monikko
Nominatiivi	der Mensch	die Menschen
Akkusatiivi	den Menschen	die Menschen
Datiivi	dem Menschen	den Menschen
Genetiivi	des Menschen	der Menschen

Ilmauksessa das Leiden des Menschen ’ihmisen kärsimys’ muoto des Menschen on siten genetiivin yksikkö. Vastaava monikollinen ilmaus on das Leiden der Menschen ’ihmisten kärsimys’. Heikko taivutus kuuluu substantiivin taivutusluokkaan eikä määräydy artikkelin määräisyyden perusteella: sekä eines Menschen että des Menschen sisältävät saman substantiivimuodon.

Sanan Mensch historia havainnollistaa myös adjektiivien ja substantiivien välistä yhteyttä. Se palautuu muinaisyläsaksan muotoihin mannisco ja mennisco (vrt. ruotsin människa), jotka olivat ’inhimillistä, ihmiseen kuuluvaa’ merkinneen adjektiivin substantivoituneita muotoja. Kehitystä voidaan havainnollistaa merkityssiirtymällä ’inhimillinen olento’ → ’ihminen’. Kyseessä on siis sama johdin kuin vaikkapa ruotsin sanassa slavisk, slaavilainen. Nyky­saksassa sana on kuitenkin itsenäinen substantiivi, jonka taivutus ei vaihtele adjektiivien vahvan ja heikon taivutuksen käyttösääntöjen mukaisesti.

Instrumentaalin rekonstruktio

Instrumentaali ilmaisi muun muassa toiminnan välinettä tai keinoa. Kantagermaanin instrumentaali ei ollut kaikissa taivutustyypeissä datiivin kanssa samanmuotoinen: esimerkiksi a-vartaloisen substantiivin *juką ’ies’ yksikön datiiviksi rekonstruoidaan *jukai ja instrumentaaliksi *jukō. Monikossa vastaava ero oli *jukamaz ja *jukamiz.

Kaikkien vartalotyyppien instrumentaalimuotoja ei kuitenkaan voida rekonstruoida yhtä varmasti. Ringe jättää esimerkiksi n-vartaloisen ’miestä’ tarkoittavan substantiivin yksikön instrumentaalin avoimeksi. Rekonstruktion puuttuminen ei itsessään osoita, että kyseiseltä vartalotyypiltä olisi puuttunut instrumentaali tai että se olisi ollut datiivin kanssa samanmuotoinen.

Germaanisten kielten myöhemmässä kehityksessä instrumentaali sulautui laajalti datiiviin, mutta erillisiä instrumentaalimuotoja säilyi osassa kielistä. Siksi kantagermaanin taivutusta ei voida päätellä suoraan nykykielten sijajärjestelmistä.

Adjektiivit

Kongruenssi sekä vahva ja heikko taivutus

Adjektiivit mukautuivat pääsanansa sukuun, lukuun ja sijaan eli noudattivat kongruenssia. Kantagermaanin erityispiirre oli saman adjektiivin kahden taivutussarjan, vahvan ja heikon taivutuksen, rinnakkaisuus. Vahvassa taivutuksessa yhdistyivät substantiivien ja pronominien taivutuksen piirteet. Heikko taivutus perustui n-vartaloiden päätteisiin.

Ero säilyy esimerkiksi gootissa, jossa vahva maskuliinin nominatiivi blinds tarkoittaa ’sokea’ ja heikko blinda saman adjektiivin heikkoa muotoa. Suomen adjektiivin taivutuksessa ei ole vastaavaa vahvan ja heikon taivutussarjan eroa. Ero esiintyy edelleen myös esimerkiksi saksan kielessä, josta se on nykyopiskelijalle tuttu.

Vahva taivutus yhdistetään perinteisesti epämääräiseen ja heikko määräiseen käyttöön. Tätä ei kuitenkaan voida pitää poikkeuksettomana sääntönä. Gootin aineistossa heikkoja adjektiiveja käytetään myös ilman demonstratiivista määritettä ja sellaisissa yhteyksissä, joissa ne luokittelevat tai yksilöivät tarkoitetta ilmaisematta itsenäisesti määräisyyttä. Kantagermaanin käyttösääntöjä ei siten voida suoraan samastaa esimerkiksi nyky­saksan artikkelien ohjaamaan adjektiivintaivutukseen.

Vahvan ja heikon taivutuksen historia

Adjektiivien vahvan ja heikon taivutuksen ero rekonstruoidaan kantagermaaniin vanhojen germaanisten kielten vertailun perusteella. Vahva taivutus jatkoi vanhempaa adjektiivintaivutusta, johon oli omaksuttu pronominien päätteitä. Heikko taivutus puolestaan perustui n-vartaloiden taivutukseen. Erään vaikutusvaltaisen selityksen mukaan heikon muodostuksen taustalla oli ominaisuutta ilmaisevan sanan käyttö yksilöivänä nimityksenä: esimerkiksi merkityksestä ’viisas’ muodostui ’viisasta henkilöä’ tarkoittava nimitys. Tällaisten substantiivisten muodostusten myöhempi adjektiivinen käyttö selittäisi heikon taivutuksen yhteyttä sekä substantiivintaivutukseen että tarkoitteen yksilöimiseen. Kehityksen yksityiskohdista on kuitenkin erilaisia tulkintoja.

Perinteinen luonnehdinta vahvasta taivutuksesta epämääräisenä ja heikosta määräisenä ei kuvaa kaikkia varhaisia käyttötapoja. Artūras Ratkus on osoittanut gootin aineistosta, että heikko adjektiivi saattoi toimia luokittelevana tai yksilöivänä määritteenä ilmaisematta itsenäisesti määräisyyttä. Nykygermaanisten kielten käyttösääntöjä ei tämän vuoksi voida sellaisinaan siirtää kantagermaaniin.

Nyky­saksassa adjektiivin taivutus riippuu suurelta osin sitä edeltävän artikkelin tai muun määritteen muodosta. Esimerkiksi ilmauksessa guter Wein ’hyvä viini’ adjektiivi taipuu vahvasti, mutta ilmauksessa der gute Wein ’se hyvä viini’ heikosti. Niin sanottu sekataivutus yhdistää vahvoja ja heikkoja päätteitä: nominatiivissa ein guter Wein ’hyvä viini’ adjektiivilla on vahva pääte, mutta datiivissa mit einem guten Wein ’hyvän viinin kanssa’ heikko pääte. Jälkimmäinen ilmaus on epämääräinen, joten heikko taivutus ei saksassa sellaisenaan merkitse määräisyyttä.

Ruotsissa ero liittyy selvemmin määräisyyteen: vahvoja muotoja edustavat en stor bil ’suuri auto’ ja ett stort hus ’suuri talo’, heikkoja puolestaan den stora bilen ja det stora huset. Heikkoa muotoa käytetään myös possessiivin jälkeen, kuten ilmauksessa mitt stora hus ’minun suuri taloni’. Saksassa vastaava ilmaus on mein großes Haus, jossa adjektiivilla on vahva pääte. Kielet ovat siten säilyttäneet yhteisen historiallisen taivutuseron, mutta kehittäneet sille erilaiset käyttösäännöt.

Vertailumuodot

Adjektiiveilla oli komparatiivi ja superlatiivi. Komparatiivien muodostuksessa esiintyivät muun muassa ainekset *-iz- ja *-ōz-, superlatiiveissa *-ist- ja *-ōst-. Merkityseroa vastaavat suomen sarjat vanha – vanhempi – vanhin ja vahva – vahvempi – vahvin.

Kaikki vertailumuodot eivät perustuneet samaan vartaloon kuin positiivi. Tällaista suppletiivista vaihtelua edustaa ’hyvää’ ja ’parempaa’ tarkoittavien vartaloiden ero, joka näkyy edelleen esimerkiksi englannin sanoissa good – better ja saksan sanoissa gut – besser.

Suppletiiviset vertailumuodot

Joidenkin adjektiivien vertailumuodot muodostettiin siis jo kantagermaanissa eri vartalosta kuin positiivi eli perusaste. Tätä ilmiötä kutsutaan suppletivismiksi. Kantagermaanissa sitä edusti ’hyvää’ tarkoittava *gōdaz, jonka yhteyteen kuuluivat eri juureen perustuvat komparatiivi *batizō- ’parempi’ ja superlatiivi *batistaz ’paras’. Sama historiallinen ero näkyy englannin sarjassa good – better – best ja saksan sarjassa gut – besser – best-. Komparatiivi ja superlatiivi kuuluvat keskenään samaan juuriperheeseen, vaikka positiivi on eri alkuperää.

Suppletivismi voi kehittyä, kun merkitykseltään läheiset mutta alkuperältään erilliset sanat vakiintuvat saman taivutus- tai vertailusarjan jäseniksi. Englannin better liittyy historiallisesti hyötyä ja parannusta ilmaisevaan sanueeseen. Sen yhteys sanaan good ei siten perustu siihen, että jälkimmäisen äänneasu olisi muuttunut komparatiivissa tunnistamattomaksi. Näiden sanojen yhdistymisen tarkkaa ajankohtaa ja kaikkia kehitysvaiheita ei kuitenkaan tunneta.

Myöhemmissä kielissä suppletiivisen vertailun rinnalla voi esiintyä myös säännöllisiä muodostuksia. Ruotsin god saa merkityksestä riippuen komparatiivikseen joko bättre tai godare. Erityisesti mausta puhuttaessa käytetään tavallisesti sarjaa god – godare – godast, esimerkiksi godare mat ’maukkaampi ruoka’. Säännöllistä vertailua esiintyy myös moraalista hyvyyttä ilmaistaessa. Nykyruotsin säännöllisiä muotoja ei kuitenkaan voida pelkän niiden olemassaolon perusteella pitää kantagermaanista katkeamatta säilyneinä vertailumuotoina.

Adjektiivien taivutusmuotoja

Adjektiivit taipuivat suvussa, luvussa ja sijassa. Useimmilla oli sekä vahva että heikko taivutus. Vahvassa taivutuksessa yhdistyivät nomini- ja pronominitaivutuksen päätteet, kun taas heikko taivutus perustui n-vartaloihin.

Seuraavissa taulukoissa tähti (*) ilmaisee rekonstruoitua muotoa ja kysymysmerkki epävarmaa rekonstruktiota. Merkintää on yksinkertaistettu siten, ettei pitkien ja ylipitkien vokaalien eroa osoiteta: molemmissa käytetään pituusmerkkiä, esimerkiksi ō. Merkki ǭ tarkoittaa pitkää nasaalista o-vokaalia. Sanansisäiset yhdysmerkit havainnollistavat muodon rakennetta.

Vahva taivutus

Taulukko esittää adjektiivin *gōdaz ’hyvä’ vahvan taivutuksen. Yhdysmerkin jälkeinen osa sisältää vartalovokaalin ja taivutuspäätteen.

Adjektiivin *gōdaz ’hyvä’ vahva taivutus

Luku	Sija	Maskuliini	Feminiini	Neutri
Yksikkö	Nominatiivi	*gōd-az	*gōd-ō	*gōd-a
	Akkusatiivi	*gōd-anō	*gōd-ǭ	*gōd-a
	Genetiivi	*gōd-as	*gōd-aizōz	*gōd-as
	Datiivi	*gōd-ammai	*gōd-aizōi (?)	*gōd-ammai
	Instrumentaali	*gōd-ana (?)	*gōd-aizō	*gōd-ana (?)
Monikko	Nominatiivi	*gōd-ai	*gōd-ōz	*gōd-ō
	Akkusatiivi	*gōd-anz	*gōd-ōz	*gōd-ō
	Genetiivi	*gōd-aizǭ
	Datiivi	*gōd-aimaz
	Instrumentaali	*gōd-aimiz

Heikko taivutus

Heikossa taivutuksessa samaan adjektiiviin liittyi n-vartaloinen taivutussarja. Taulukon muodot perustuvat Ringen esittämiin adjektiivi- ja n-vartaloparadigmoihin.

Adjektiivin *gōdaz ’hyvä’ heikko taivutus

Luku	Sija	Maskuliini	Feminiini	Neutri
Yksikkö	Nominatiivi	*gōd-ō	*gōd-ǭ (?)	*gōd-ǭ (?)
	Akkusatiivi	*gōd-anų	*gōd-ōnų	*gōd-ǭ (?)
	Genetiivi	*gōd-iniz	*gōd-ōniz	*gōd-iniz
	Datiivi	*gōd-ini	*gōd-ōni	*gōd-ini
Monikko	Nominatiivi	*gōd-aniz	*gōd-ōniz	*gōd-ōnō
	Akkusatiivi	*gōd-anunz	*gōd-ōnunz	*gōd-ōnō
	Genetiivi	*gōd-anǭ	*gōd-ōnǭ	*gōd-anǭ
	Datiivi	*gōd-ammaz	*gōd-ōmaz	*gōd-ammaz

Taulukoista näkyy esimerkiksi maskuliinin yksikön genetiivin ero: vahva *gōdas, heikko *gōdiniz. Neutrin nominatiivi ja akkusatiivi olivat keskenään samanmuotoiset kummassakin taivutuksessa.

Vartalotyypit

Vahvan ja heikon taivutuksen eron lisäksi adjektiiveilla oli erilaisia vartalotyyppejä. Kaikkien tyyppien yksityiskohtaisia paradigmoja ei voida rekonstruoida yhtä varmasti.

Vartalotyyppi	Esimerkki	Merkitys
a-/ō-vartalot	*gōdaz	hyvä
ja-/jō-vartalot	*niwjaz	uusi
i-vartalot	*hrainiz	puhdas
u-vartalot	*harduz	kova

Adjektiivien vertailumuodot

Adjektiivien vertailuasteet olivat positiivi eli perusaste, komparatiivi ja superlatiivi. Komparatiivin muodostukseen liittyi tavallisesti *-iz- ja superlatiivin muodostukseen *-ist-. Osalla adjektiiveista esiintyivät vastaavasti *-ōz- ja *-ōst-. Vertailutunnus liittyi vartaloon, ei positiivin valmiiseen taivutusmuotoon.

Taulukossa positiivi ja superlatiivi ovat vahvan taivutuksen maskuliinin yksikön nominatiivissa; komparatiivi on heikon taivutuksen vastaavassa muodossa.

Positiivi	Komparatiivi	Superlatiivi	Suomenkieliset vastineet
*lang-az	*lang-iz-ō	*lang-ist-az	pitkä – pidempi – pisin
*hrain-iz	*hrain-iz-ō	*hrain-ist-az	puhdas – puhtaampi – puhtain
*hard-uz	*hard-iz-ō	*hard-ist-az	kova – kovempi – kovin
*niw-jaz	*niw-iz-ō	*niw-ist-az	uusi – uudempi – uusin
*arm-az	*arm-ōz-ō	*arm-ōst-az	köyhä – köyhempi – köyhin
*gōd-az	*bat-iz-ō	*bat-ist-az	hyvä – parempi – paras

Esimerkiksi *langaz-adjektiivin vertailumuodot muodostuivat aineksista *lang- + -iz- + -ō ja *lang- + -ist- + -az. Positiivin loppua *-az ei siis säilytetty vertailutunnuksen edellä. Adjektiivin *gōdaz vertailu oli puolestaan suppletiivista: komparatiivissa ja superlatiivissa käytettiin toista vartaloa, *bat-.

Komparatiivit taipuivat heikosti, ja niiden feminiinivartaloon liittyi *-īn-. Superlatiiveilla oli tavallisten adjektiivien tavoin sekä vahvoja että heikkoja muotoja. Vertailuaste ja vahvan tai heikon taivutuksen valinta olivat siten eri kieliopillisia ominaisuuksia.

Pronominit

Persoonapronominit ja kaksikko

Ensimmäisen ja toisen persoonan pronominien taivutus poikkesi substantiivien taivutuksesta. Eri sijamuodoissa ja luvuissa käytettiin osittain eri vartaloita. Nominatiivin ja muiden sijojen ero näkyi esimerkiksi ’minää’ tarkoittavan *ek-muodon ja m-alkuisten muotojen välillä.

Ensimmäisen ja toisen persoonan nominatiivimuotoja

Persoona	Yksikkö	Kaksikko	Monikko
Ensimmäinen	*ek, myös *ik — ’minä’	*wet, myös *wit — ’me kaksi’	*wīz — ’me’
Toinen	*þū — ’sinä’	*jut — ’te kaksi’	*jūz — ’te’

Duaali ilmaisi nimenomaan kahta henkilöä. Suomen me ja te eivät sellaisinaan erottele kaksikkoa monikosta, joten kaksikkomuodot suomennetaan ilmauksilla me kaksi ja te kaksi. Pronominien duaali säilyi useissa vanhoissa germaanisissa kielissä, vaikka substantiiveilla ei enää ollut vastaavaa taivutusta.

Yksikön muiden sijojen esimerkkejä ovat ensimmäisen persoonan akkusatiivi *mek/*mik ’minut, minua’ ja datiivi *miz ’minulle’ sekä toisen persoonan *þek/*þik ’sinut, sinua’ ja *þiz ’sinulle’. Omistusta ilmaisevia adjektiivisia muodostuksia olivat muun muassa *mīnaz ’minun’ ja *þīnaz ’sinun’.

Demonstratiivit ja kysymyspronominit

Keskeisellä demonstratiivipronominilla oli yksikön nominatiivissa muodot *sa maskuliinissa, *sō feminiinissä ja *þat neutrissa. Muut sijamuodot perustuivat pääosin þ-alkuiseen vartaloon. Suomen vastineina voidaan käyttää asiayhteyden mukaan sanoja se ja tuo.

Demonstratiivien ja myöhempien määräisten artikkelien välillä on historiallinen yhteys, mutta kantagermaaniin ei voida sellaisenaan siirtää nykygermaanisten kielten artikkelijärjestelmiä. Myös relatiivisten ilmausten muodostus kehittyi eri kielihaaroissa eri tavoin.

Kysymyspronominien keskeisiä muotoja olivat *hwaz ’kuka’ ja neutri *hwat ’mikä, mitä’. Ne kuuluivat samaan historialliseen pronominiryhmään kuin esimerkiksi englannin who ja what sekä saksan wer ja was.

Verbit

Taivutuskategoriat

Verbit taipuivat persoonassa, luvussa, aikamuodossa, tapaluokassa ja pääluokassa. Persoonia oli kolme. Yksikön ja monikon lisäksi ensimmäisessä ja toisessa persoonassa oli kaksikkomuotoja, joiden tarkka rekonstruktio on kuitenkin osittain epävarma.

Kantagermaanissa oli kaksi varsinaista taivutuksellista aikamuotoa: preesens ja preteriti. Preesens kattoi myös ei-menneitä merkityksiä, eikä tulevalle ajalle ollut erillistä yleistä futuuritaivutusta. Preteriti ilmaisi mennyttä aikaa. Myöhempien kielten apuverbeillä muodostettuja perfekti-, pluskvamperfekti- ja futuurijärjestelmiä ei voida sellaisinaan rekonstruoida kantagermaaniin.

Verbit jakautuivat ennen kaikkea vahvoihin ja heikkoihin verbeihin. Jako koski menneen ajan muodostusta: vahvoissa verbeissä käytettiin vartalovokaalin vaihtelua tai reduplikaatiota, heikoissa dentaalista tunnusta. Tämä jako on edelleen tuttu nykyisten germaanisten kielten opiskelijoille: koulukieliopeissa vahvoista verbeistä käytetään usein nimitystä epäsäännöllinen, joka tosin voidaan ymmärtää myös hieman laajempana käsitteenä.

Vahvat verbit

Vahvojen verbien taivutuksessa keskeinen oli ablaut eli periytyvä vokaalivaihtelu. Vartalon vokaali saattoi olla erilainen preesensissä, preteritin yksikössä, preteritin monikossa ja menneen ajan partisiipissa. Kyse ei ollut pelkästään aikamuotojen välisestä erosta: myös saman aikamuodon yksikkö ja monikko saattoivat käyttää eri vartaloa.

Vahvojen verbien esimerkkisarjoja

Luokka	Infinitiivi	Preteritin yksikön 3. persoona	Preteritin monikon 3. persoona	Mennyt partisiippi, maskuliinin nominatiivi
I	*bītaną ’purra’	*bait ’puri’	*bitun ’purivat’	*bitanaz ’purtu’
II	*beudaną ’tarjota’	*baud ’tarjosi’	*budun ’tarjosivat’	*budanaz ’tarjottu’
III	*helpaną ’auttaa’	*halp ’auttoi’	*hulpun ’auttoivat’	*hulpanaz ’autettu’
IV	*nemaną ’ottaa’	*nam ’otti’	*nēmun ’ottivat’	*numanaz ’otettu’
V	*gebaną ’antaa’	*gab ’antoi’	*gēbun ’antoivat’	*gebanaz ’annettu’
VI	*faraną ’kulkea’	*fōr ’kulki’	*fōrun ’kulkivat’	*faranaz ’kulkenut’

Taulukon sarjat edustavat kuutta ensimmäistä vahvojen verbien luokkaa. Luokkien sisällä esiintyi myös äännerakenteesta johtuvia alaryhmiä ja poikkeamia.

Seitsemännelle luokalle oli ominaista reduplikaatio: preteritissä verbivartalon eteen liitettiin sen alkuainesta toistava tavu. Joissakin verbeissä tähän liittyi myös vokaalivaihtelua. Reduplikaatio säilyi selvimmin gootissa; esimerkiksi haitan ’kutsua’ sai preteritimuodon haihait ’kutsui’. Gootin muodot ovat tässä myöhemmän, kirjallisesti tunnetun kielen esimerkkejä.

Persoonataivutuksen esimerkki

Verbin *nemaną ’ottaa’ indikatiivitaivutuksessa näkyvät sekä persoonapäätteet että preteritin yksikön ja monikon vartaloero.

Persoona	Preesens	Suomennos	Preteriti	Suomennos
Yksikön 1.	*nemō	otan	*nam	otin
Yksikön 2.	*nimizi	otat	*namt	otit
Yksikön 3.	*nimidi	ottaa	*nam	otti
Monikon 1.	*nemamaz	otamme	*nēmum	otimme
Monikon 2.	*nimid	otatte	*nēmud	otitte
Monikon 3.	*nemandi	ottavat	*nēmun	ottivat

Preesensin *nem-/*nim--vaihtelu liittyy äänneympäristön vaikutukseen. Se on historiallisesti erotettava preteritin *nam-/*nēm--ablautista. Yksikön ensimmäinen ja kolmas persoona ovat preteritissä samanmuotoiset, joten muodon *nam suomennos riippuu lauseyhteydestä. Kantagermaanin *nemaną ’ottaa’ jatkuu esimerkiksi saksan verbissä nehmen. Myös muinaisenglannissa oli samaan sanueeseen kuuluva niman ’ottaa’. Nykyenglannin take on kuitenkin skandinaavinen laina, joka vastaa muinaisnorjan verbiä taka ’ottaa, tarttua’. Lainaverbi syrjäytti vähitellen englannin omaperäisen niman-verbin tavallisena ottamisen ilmauksena.

Samaan sanueeseen kuin englannin take kuuluu ruotsin taga, jonka tavallinen lyhentynyt muoto on ta. Pidempi vartalo näkyy edelleen esimerkiksi muodossa tagit ’ottanut’. Englannin ja ruotsin sanojen läheinen vastaavuus perustuu siten skandinaaviseen yhteyteen: englanti lainasi verbin, kun taas ruotsissa se on perintösana.

Myös tämän verbiperheen historia ulottuu kantagermaaniin. Don Ringe rekonstruoi verbin *tēkaną ’koskettaa’ ja pitää muinaisnorjan taka-muotoa todennäköisesti preteritivartalon vaikutuksesta syntyneenä uudennuksena. Kantagermaanin *nemaną ja *tēkaną olivat siis eri verbejä, joiden jatkajien merkitykset lähentyivät myöhemmissä kielissä.

Heikot verbit

Heikot verbit muodostivat preteritin dentaalisella aineksella, jonka jatkajina esiintyvät myöhemmissä kielissä esimerkiksi d- ja t-äänteet. Monet heikot verbit olivat substantiiveista, adjektiiveista tai toisista verbeistä johdettuja. Kaikkien heikkojen verbien vartalo ei kuitenkaan säilynyt muuttumattomana: tunnuksen liittymiseen saattoi liittyä äänteenmuutoksia.

Heikkojen verbien esimerkkejä

Infinitiivi	Merkitys	Preteritin yksikön 3. persoona	Suomennos
*lagjaną	panna, asettaa	*lagidē	pani, asetti
*dōmijaną	tuomita	*dōmidē	tuomitsi
*sagjaną	sanoa	*sagdē	sanoi
*sōkijaną	etsiä	*sōhtē	etsi

Heikot verbit jaetaan perinteisesti luokkiin niiden preesensvartalon muodostuksen perusteella. Ryhmiin kuuluu muun muassa j-aineksella muodostettuja verbejä, ō-vartaloisia verbejä sekä tilaa tai tilanmuutosta ilmaisevia muodostuksia. Luokkajako ja sen kantagermaaninen rekonstruktio eivät ole kaikilta osin yhtenäisiä.

Preteriti-preesensverbit ja epäsäännölliset verbit

Preteriti-preesensverbien preesens muistutti muodoltaan vahvojen verbien preteritiä. Niiden muodot periytyivät vanhasta tilaa ilmaisevasta järjestelmästä, mutta niiden merkitys oli nykyhetkeen viittaava. Uusi mennyt aika muodostettiin yleensä heikkojen verbien tapaan dentaalisella tunnuksella.

Esimerkiksi *wait tarkoitti ’tiedän’ tai ’tietää’, ei ’tiesin’ tai ’tiesi’. Monikon ensimmäisen persoonan *witum merkitsi ’tiedämme’. Sama vartaloero näkyy saksan muodoissa weiß ja wissen.

Myös ’olla’-verbin taivutus oli epäsäännöllinen. Siinä yhdistyivät eri vartalot, joiden jatkajia on myöhempien germaanisten kielten olemista ilmaisevissa verbeissä. Tällaisten yleisten verbien taivutusta ei voida johtaa yhdestä säännöllisestä taivutusmallista.

Tapaluokat ja pääluokat

Verbeillä oli kolme keskeistä tapaluokkaa:

• indikatiivi, jolla asia esitettiin toteavana;
• konjunktiivi, joka jatkoi indoeurooppalaisen kantakielen optatiivia;
• imperatiivi, jolla ilmaistiin käskyjä ja kehotuksia.

Konjunktiivin tehtäviin kuuluivat muun muassa toiveen, mahdollisuuden ja ehdollisen tilanteen ilmaiseminen. Suomennos voi asiayhteydestä riippuen vastata esimerkiksi konditionaalia tai ilmausta voisi. Se ei kuitenkaan ollut suomen konditionaalin täsmällinen vastine.

Verbistä *nemaną voidaan erottaa esimerkiksi indikatiivin *nimidi ’ottaa’, konjunktiivin *nemai ’ottaisi, ottanee’ asiayhteyden mukaan sekä yksikön toisen persoonan imperatiivi *nem ’ota!’.

Aktiivin rinnalla oli indoeurooppalaisesta mediumista periytyvää taivutusta, jota kuvataan kantagermaanin yhteydessä mediopassiiviksi tai passiiviksi. Sen rekonstruktio perustuu erityisesti gootin aineistoon, ja se oli aktiivitaivutusta suppeampi. Muinaisnorjan myöhempi refleksiivipronominiin perustuva mediopassiivi ei ole saman taivutussarjan suora jatkaja.

Infinitiivi ja partisiipit

Verbien nominaalimuotoihin kuuluivat infinitiivi sekä preesensin ja menneen ajan partisiippi. Infinitiivin tavallinen rekonstruktiopääte on *-aną, kuten muodossa *nemaną ’ottaa’. Preesensin partisiippiin kuului *-nd--aines, ja sen merkitystä vastaa esimerkiksi suomen ottava.

Vahvojen verbien menneessä partisiipissa oli tavallisesti n-aines, kuten *numanaz ’otettu’. Heikkojen verbien vastaavassa muodossa esiintyi dentaalinen aines, kuten *lagidaz ’asetettu’. Partisiipit taipuivat adjektiivien tavoin; sanakirjamainen maskuliinin nominatiivi ei siten ollut niiden ainoa muoto.

Partisiipin suomennos riippuu myös verbin merkityksestä. Transitiivisen verbin *numanaz vastaa luontevasti sanaa otettu, mutta kulkemista ilmaisevan verbin *faranaz sanaa kulkenut.

Sananmuodostus

Kantagermaani muodosti uusia sanoja sekä johtamalla että yhdistämällä. Johtimet muodostivat muun muassa tekemisen, ominaisuuden, tekijän ja ryhmään kuulumisen nimityksiä. Yhdyssanoissa jälkiosa määräsi usein kokonaisuuden sanaluokan ja taivutuksen.

Verbijohtamisessa tärkeä ryhmä olivat kausatiivit, joilla ilmaistiin jonkin toiminnan tai tilan aiheuttamista. Suomenkielisiä merkitysvastineita ovat esimerkiksi nousta – nostaa ja maata – panna makuulle. Kantagermaanin vastaavia johdossuhteita edustavat *rīsaną ’nousta’ ja *raizijaną ’nostaa’ sekä *ligjaną ’maata’ ja *lagjaną ’panna, asettaa’. Johdoksissa saattoivat yhdistyä johdin, vokaalivaihtelu ja historiallinen konsonanttivaihtelu. Nämäkin kontrastit esiintyvät edelleen esimerkiksi englannissa: rise/raise, lie/lay.

Adjektiivijohtimista *-iska- ilmaisi muun muassa alkuperää tai kuulumista johonkin ryhmään. Sen jatkajia esiintyy esimerkiksi englannin päätteessä -ish ja saksan päätteessä -isch. n-alkuisilla ja muilla johtimilla muodostettiin myös eri merkitysryhmiin kuuluvia substantiiveja.

Lauseoppi

Kantagermaanin lauseoppi tunnetaan epävarmemmin kuin sen äänne- ja taivutusjärjestelmä. Vanhimpien germaanisten kielten lauserakenteita vertailemalla voidaan esittää rekonstruktioita, mutta aineistoon vaikuttavat kielihaarojen omat muutokset, tekstilajien erot ja käännöstekstien lähtökielet.

Sanajärjestys

Kantagermaanille on perinteisesti oletettu objektin sijoittumista verbin edelle suosiva rakenne. Tätä havainnollistaa suomenkielinen järjestys mies – lahjan – antoi. Järjestys on kuitenkin rakennetyypin havainnollistus, ei rekonstruoitu kantagermaaninen tekstilainaus.

Yhtä muuttumatonta SOV-sanajärjestystä ei voida pitää koko järjestelmän riittävänä kuvauksena. Varhaisissa germaanisissa kielissä finiittiverbin sijaintiin vaikuttivat muun muassa lausetyyppi ja informaatiorakenne. Verbi saattoi esiintyä lauseen alussa, myöhemmin lauseessa tai verbiloppuisessa rakenteessa. Myöhempien kielten V2-järjestyksen, jossa finiittiverbi seuraa ensimmäistä lauseenjäsentä, esihistoria kuuluu syntaktisen rekonstruktion tutkimuskysymyksiin.

Subjekti, sijamuodot ja määritteet

Persoonapäätteet välittivät tietoa subjektista, mutta tästä ei yksin seuraa, että subjektipronomini olisi voitu jättää pois missä tahansa lauseessa. Vanhojen germaanisten kielten subjektittomat rakenteet olivat riippuvaisia myös lauseyhteydestä ja tiedon tuttuudesta.

Sijamuotojen ohella käytettiin adpositioita eli pre- ja postpositioita. Niiden yhteydessä sijavalinta kuului rakenteen kielioppiin: esimerkiksi datiivin merkitystä ei voida kaikissa yhteyksissä palauttaa pelkäksi ’vastaanottajaksi’ eikä genetiiviä ’omistajaksi’.

Myös genetiivimääritteen ja adjektiivin asema suhteessa pääsanaan saattoi vaihdella. Suomen ilmaukset miehen talo ja suuri talo havainnollistavat pääsanaa edeltävää määritettä, mutta germaanisten kielten myöhemmistä järjestelmistä ei voida päätellä jokaisen kantagermaanisen rakenteen tarkkaa sanajärjestystä.

Kantasuomen lainasanat

Germaanisesta kantakielistä on saatu runsaasti tärkeitä lainasanoja kantasuomen eri muotoihin. Lainasanat kuvaavat kantasuomen puhujien kokemaan kulttuurimurrosta, sillä vanhimmat selvästi maatalouteen viittaavat sanat, kuten ruis ja kaura ovat germaanisperäisiä. Myös sana äiti on peräisin kantagermaanista. Tätä seikkaa on usein käytetty todisteena itämerensuomalaisten ja germaanista kantakieltä puhuneiden indoeurooppalaisten läheisistä ja rauhanomaisista suhteista. Suomen kielen miehiä kuvaavat sanat ovat taas hyvin vanhoja, eikä niitä ole lainattu toisista kielistä.

Rekonstruoituja lause-esimerkkejä

Kielitieteilijä George Walkden havainnollistaa kantagermaanin syntaktisen rekonstruktion mahdollisuuksia ja rajoituksia seuraavilla esimerkeillä. Ne ovat hypoteettisia lauseita, eivät säilyneitä muinaisia tekstejä. Esimerkkien hyväksyttävyys riippuu muun muassa sanajärjestystä, informaatiorakennetta ja subjektin ilmaisemista koskevista oletuksista.

Walkdenin esimerkki	Suomennos	Havainnollistettu rakenne
*Ek slōh wurmi	Minä surmasin lohikäärmeen.	Subjekti–verbi–objekti: verbi on subjektin ja objektin välissä.
*Ek wurmi slōh	Minä surmasin lohikäärmeen.	Subjekti–objekti–verbi: verbi on lauseen lopussa.
*Hwat ek wurmi slōh	Kuinka mahtavasti surmasinkaan lohikäärmeen!	Huudahduslause, jonka alussa on hwat.
Wurmi slōh	Surmasin lohikäärmeen.	Subjektipronomini on jätetty ilmaisematta.

Esimerkeissä ek merkitsee ’minä’, slōh on surmaamista ilmaiseva menneen ajan verbimuoto ja wurmi lohikäärmettä tarkoittava akkusatiivimuoto. Suomennokset seuraavat Walkdenin antamia merkityksiä. Esimerkkien substantiivin nykyisiä jatkajia ovat esimerkiksi englannin worm sekä saksan Wurm, jotka merkitsevät matoa. Tämä substantiivi tarkoitti asiayhteydestä riippuen myös käärmettä.

Walkden ei esitä sanajärjestyksiä vapaasti vaihdettavina vaihtoehtoina. Niiden mahdollisuuteen vaikuttaisi esimerkiksi se, onko objekti ennestään tuttua vai uutta tietoa. Hän korostaa, että syntaktisessa rekonstruktiossa voidaan tavoitella kieliopin osien palauttamista, mutta kokonaisten lauseiden historiallista kieliopillisuutta on vaikeampi osoittaa.