Suffiksi
Suffiksi on sellainen affiksi eli sidonnainen (ainoastaan sanavartaloon liittyneenä esiintyvä) morfeemi (merkitystä kantava aines), joka kiinnittyy sanavartalon perään.[1]
Suffiksit maailman kielissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa ja sen sukukielissä affiksit ovat enimmäkseen suffikseja. Suffiksit ovat maailmanlaajuisestikin jonkin verran yleisempiä kuin prefiksit (sanavartalon eteen liittyvät affiksit). WALS-tietokannan maailmanlaajuisessa otannassa ”voimakkaasti suffiksoivia” eli sanojen taivuttamiseen suffikseja käyttäviä kieliä on 406 ja ”heikosti suffiksoivia” 123, kun taas ”voimakkaasti prefiksoivia” kieliä on vain 58 ja ”heikosti prefiksoivia” 94. Tietokannan kielistä 147 käyttää sanojen taivutukseen suffikseja ja prefiksejä yhtä paljon, 141 kielessä ei affikseja ylipäätään juuri käytetä.[2]
Suffiksien tyypit ja tehtävät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suffiksit voidaan jakaa johtimiin, taivutussuffikseihin (taivutuspäätteisiin tai -tunnuksiin) sekä liitteisiin. Johtimilla muodostetaan (johdetaan) uusia sanoja (esimerkiksi kasvi → kasvi-sto, veny-ä → veny-ttä-ä, englannin idol ’idoli, ihanne’ → idol-ize ’ihannoida’). Päätteillä tai tunnuksilla muodostetaan samasta sanasta (lekseemistä) eri taivutusmuotoja, esimerkiksi nominien sija- (kasvi: kasvi-n, kasvi-ssa) tai verbien persoona-, tempus- ja modusmuotoja (veny-n, veny-i-n, veny-isi-n, englannin love ’rakastaa’: (he) love-s ’hän rakastaa’: (he) love-d ’hän rakasti’).[3][4][5] Liitteet ovat tehtävänsä puolesta sanaa muistuttavia aineksia, jotka eivät kuitenkaan voi esiintyä yksinään. Suomen kielessä niitä ovat lähinnä liitepartikkelit (töissä-hän, olit-ko).[6]
Suomalaisessa kielioppiperinteessä taivutussuffiksit on E. N. Setälän vuonna 1886 julkaisemasta tutkielmasta lähtien ollut tapana jakaa päätteisiin ja tunnuksiin. Päätteet sijaitsevat tyypillisesti taivutetun sananmuodon lopussa, ja niitä ovat esimerkiksi sija- ja persoonapäätteet: kasvi-ssa, veny-n. Tunnuksia ovat esimerkiksi monikon tai verbien tempus- tai modussuffiksit. Ne sijaitsevat usein vartalon ja päätteen välissä ja muodostavat yhdessä vartalon kanssa ”alivartalon”, esimerkiksi monikkovartalon, jossa monikon tunnus i voi laukaista tiettyjä äännevaihteluja (kasve-i-ssa, tö-i-ssä). Iso suomen kielioppi on luopunut päätteen ja tunnuksen eronteosta ja käyttää termiä ”tunnus” pääsääntöisesti kaikista taivutussuffikseista, vaikka sijan ja persoonan suffikseja voidaan nimittää myös päätteiksi.[4][7]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kielitiede:suffiksi – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 7.9.2026.
- ↑ WALS Online - Feature 26A: Prefixing vs. Suffixing in Inflectional Morphology wals.info. Viitattu 7.9.2026.
- ↑ VISK - § 61 Taivutuksen ja johtamisen vertailua scripta.kotus.fi. Arkistoitu 7.1.2025. Viitattu 7.9.2026.
- 1 2 VISK - § 53 Mitä taivutus on? Taivutusmuoto, -tunnus ja -paradigma scripta.kotus.fi. Arkistoitu 4.5.2025. Viitattu 7.9.2026.
- ↑ David Crystal: A dictionary of linguistics and phonetics, s. 464. Malden, MA: Blackwell, 2007. 187300284 ISBN 978-1-4051-5296-9
- ↑ VISK - § 125 Yleistä: liite, liitepartikkeli, sulauma scripta.kotus.fi. Arkistoitu 22.8.2025. Viitattu 7.9.2026.
- ↑ Bartens, Raija: ”Johdin, tunnus, pääte, liite; képző, jel, rag”, Folia Hungarica 1 (Castrenianumin toimitteita 21), s. 7–23. Suomalais-Ugrilainen Seura, 1981.
