Yrjö Rantala
Yrjö Aleksanteri Rantala (9. joulukuuta 1904 Mäntsälä – 18. marraskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen ammattiyhdistysjohtaja, sosiaalidemokraattinen poliitikko ja kunnallisneuvos, joka toimi Metallityöväen Liiton puheenjohtajana vuosina 1940–1947.[1]
Ura ammattiyhdistysliikkeessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yrjö Rantalan vanhemmat olivat sekatyömies Johan Rantala ja Amanda Rantala. Rantala työskenteli aluksi sähköasentajana ja tuli paikallisen ammattiosaston kautta 1930-luvulla Metallityöväen Liiton liittotoimikuntaan. Hän kuului vuoden 1937 konepajatyöläisten lakon lakkotoimikuntaan ja oli sen aikana Kone ja Sillan tehtaan neuvottelijana. Hänestä tuli vuonna 1938 liiton varapuheenjohtaja, ja hän selvitteli vuoden 1939 Crichton-Vulcanin telakan pitkää lakkoa liiton puheenjohtajan Einar Aittolan ollessa sairaana. Talvisodan aikana Rantala oli asepalveluksessa. Aittolan kuoltua hänet valittiin Metallityöväen Liiton puheenjohtajaksi vuonna 1940.[1]
Ammattiliittojen keskusjärjestö SAK:n ja työnantajaliitto STK:n talvisodan aikana antama yhteistyöjulistus eli tammikuun kihlaus mahdollisti työehtosopimusten käyttöönoton, ja Metallityöväen Liitto solmi vuonna 1947 Rantalan johdolla Suomen ensimmäisen koko maan käsittäneen työehtosopimuksen. Liittojohtajana Rantalaa pidettiin joustavana ja neuvotteluhaluisena. Hän kuului vuosina 1944–1947 SAK:n työvaliokuntaan sekä ammattiyhdistysliikkeen edustajana Sotakorvausteollisuuden valtuuskuntaan. Työväenliikkeen ja metallialan yhtenäisyyden säilyttämiseksi hän jatkosodan jälkeen mukana sopimassa yhteistyöstä kommunistien kanssa. Sosiaalidemokraattien halutessa kiihdyttää kommunisminvastaista taistelua sovinnollisena pidetty Rantala päätettiin vuonna 1947 korvata tiukempana pidetyllä Valdemar Liljeströmillä.[1]
Myöhempi ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rantalalle järjestettiin vuonna 1947 uusi työ Valmetin sosiaalijohtajana, mistä tehtävästä hän jäi eläkkeelle vuonna 1970.[1] Sen jälkeen hän toimi vielä Valmetin erikoistehtävissä Vuosaari-projektin parissa.[2]
Rantalasta tuli 1950-luvulla SDP:n paikallinen johtohahmo Helsingissä.[1] Hän toimi puolueen Helsingin piirin puheenjohtajana vuosina 1953–1958 ja 1961–1967.[3] Hän joutui välillä luovuttamaan puheenjohtajuuden Väinö Leskiselle tämän menetettyä puoluesihteerin tehtävän vuonna 1957, mutta sai sen takaisin muutaman vuoden kuluttua Leskisen saatua rattijuopumuksesta vankeustuomion. Rantala oli SDP:n puoluetoimikunnan jäsen vuodesta 1955 ja Helsingin Työväenyhdistyksen varapuheenjohtajana vuosina 1956–1969 sekä puheenjohtaja 1970–1972.[1]
Rantala toimi myös Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäisenä varapuheenjohtajana ja SDP:n valtuustoryhmän puheenjohtajana. Hän vaikutti muun muassa Helsingin metron rakentamista koskeneen päätöksen syntymiseen: Kun kokoomuksen valtuustoryhmä asettui vastustamaan metropäätöstä, Rantalan johtamat sosiaalidemokraatit äänestivät vuonna 1968 kaupunginjohtajaksi liberaalien Teuvo Auraa, joka tuli siten valituksi.[1] Rantala toimi lisäksi Helsingin Työväen Säästöpankin isännistön puheenjohtajana ja kuului Suomen Kaupunkiliiton hallitukseen, Elannon edustajistoon sekä Valtion Sähköpajan ja Ammattienedistämislaitoksen johtokuntiin. Hän sai kunnallisneuvoksen arvonimen 1965.[1][2]
Rantala kuoli 67-vuotiaana Helsingin Meilahden sairaalassa.[2] Hänen poikansa oli ministeri ja pääjohtaja Eero Rantala.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 Keravuori, Kirsi: Rantala, Yrjö (1904–1972). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 9.10.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- 1 2 3 Kuolleita, Helsingin Sanomat 22.11.1972, s. 9.
- ↑ Historia: Demariperheen nuorin – Helsingin Sosialidemokraatit Helsingin Sosialidemokraatit. Viitattu 28.3.2026.
