”Uskallankohan kertoa tämän sinulle?”, aloitti Sisiliaan muuttanut isotäti kirjeensä nuorelle kaimalleen Sinna Virtaselle. Sitten täti Sinna Perho kertoi.
1930-luvulla syntynyt Perho sai osakseen syntymästä asti väkivaltaa ja välinpitämättömyyttä. Hän asui sijaisperheessä, jossa häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Kun hän palasi kotiin, oma äiti pahoinpiteli.
Iän myötä oli herännyt halu kertoa muistoista avoimesti.
Perhon puheet oli ohitettu tai niitä ei ollut uskottu, Virtanen kertoo puhelimessa.
– Se että hän on halunnut puhua on niin poikkeuksellista, epätavallinen tapa olla maailmassa.
Kirjeenvaihto ansaitsisi laajemman yleisön, Virtanen ajatteli. Hän kuvasi isotädistään dokumenttielokuvan.
Virtasen esikoisohjaus Etna tulee ensi-iltaan Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPointissa, joka viettää 25-vuotisjuhlia helmikuussa 2026.
Esikuvat rohkaisivat dokumenttielokuvan pariin
Näytelmäkirjailijana ja teatteriohjaajana pääsääntöisesti työskennellyt Virtanen piti dokumenttielokuvaa ainoana vaihtoehtona tuoda esiin yli 90-vuotiaan isotätinsä persoona ja intiimin tarinan todistusvoima.
Elokuvassa Perho lukee ääneen kirjeitään ja jakaa vuosikymmentensä kokemuksella ajatuksiaan myös naisen asemasta ja luonnon kaltoinkohtelusta.
Suomalaisessa dokumenttielokuvassa Virtasta on inspiroinut samanaikainen taiteellinen vapaus ja yleisöystävällisyys. Esikuvat rohkaisevat, kuten Virpi Suutari, Reetta Huhtanen tai Elina Talvensaari.
Kun DocPoint-festivaali perustettiin 2000-luvun alussa, suomalainen dokumenttielokuva oli kovassa nosteessa. Rahoitukseen ja koulutukseen panostettiin, taiteellinen kirjo kasvoi. Elokuvat kuten Miesten vuoro (2010) keräsivät kansainvälistä mainetta.
Viime vuosina puhetta dokumenttielokuvista on värittänyt huoli siitä, mihin ollaan menossa.
Millaista vaihetta suomalaisen dokumenttielokuvan parissa eletään? Ylen Kulttuuricocktailin haastattelussa kolme suomalaista ja yksi ulkomainen asiantuntija kertovat havaintojaan.
Luontoa katsotaan muidenkin kuin ihmisten näkökulmasta
Elokuvaohjaaja Virpi Suutari on Suomen tunnetuimpia ja palkituimpia dokumentaristeja. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun hän teki suuren läpimurtonsa yhdessä Susanna Helken kanssa ohjaamallaan nuorten työttömien kainuulaismiesten elämästä kertoneella elokuvalla Joutilaat (2001).
Selkeänä muutoksena 2000-luvun alkuun Suutari näkee, että aiemmin dokumenttielokuvan tekijöiden on helpompi ryhtyä nopeasti kuvaamaan ajankohtaista aihetta. Nyt rahoituskeskusteluja käydään hitaammin ja monivaiheisemmin.
Kiinnostuksen kasvu luontokysymyksiä kohtaan myös muiden elollisten kuin ihmisten näkökulmasta on ilahduttava, merkittävä suuntaus kansainvälisestikin, hän pohtii.
Yhteiskunnallisuudelle olisi jälleen tilausta
Dokumenttielokuvilta ja taiteelta ylipäätään Suutari kaipaisi nyt yhteiskunnallisten rakenteiden tarkastelua.
– Mua vähän surettaa, että identiteettipolitiikka hallitsee niin vahvasti taideteoksissa yhteiskunnallisuuden sijaan. Sille on ollut tilausta ja tarvetta, ja ne on todella tärkeitä asioita, mutta se on jyrännyt. Me eletään yhteiskunnassa, jossa poliittisilla päätöksillä ja taloudellisilla voimatekijöillä on merkittävä rooli. Sen ymmärrys on vähän kadoksissa tai hävinnyt horisontista.
Samansuuntaisesti puhuu Ylen dokumenttielokuvien ja -sarjojen tilaaja-tuottaja Erkko Lyytinen.
– Mulla on aina ollut sielunpalo yhteiskunnallisiin elokuviin. Onko provosoivaa sanoa, että ne loistavat poissaolollaan? Nehän on dokkarielokuvien ydintä. Kamera pääsee salaisiin paikkoihin, joihin keskiluokkaisilla ihmisillä ei ehkä olisi muuten pääsyä. Jos miettii vaikka Lost Boysia, joka oli valtava menestys, tai Reindeerspottingia.
Näkyvyys tärkeimmillä festivaaleilla askarruttaa
Lyytistä askarruttaa, etteivät suomalaiset dokumenttielokuvat tunnu nyt kiinnostavan kaikkein tärkeimpiä kansainvälisiä festivaaleja.
– Emme ole saaneet A-luokan festareille pääkilpasarjaan pitkään aikaan yhtään elokuvaa. Festivaaleilla kuten Sundance, Berlinale, Hot Docs ja IDFA näkyvyys on ollut viimeisten noin viiden vuoden aikana lähes nolla.
Jälkikäteen Lyytinen tarkentaa, että Lähetyssaarnaajat esitettiin vuoden 2022 Sundancen kilpasarjassa.
Syyt eivät välttämättä ole vain suomalaisissa elokuvissa. Perinteisesti suurella dokumenttielokuvamaalla Tanskalla on ollut samanlainen haaste, Lyytinen sanoo
Dokumenttielokuvan piirissä on tapahtunut suuri muutos, kun alalle on tullut paljon tekijöitä ympäri maailmaa. Jonkun muun maan elokuvat voivat näyttäytyä nyt samalla tavalla kiinnostavina ja eksoottisina kuin suomalaiset dokkarit 2000-luvun alussa, hän pohtii.
Lyytisen mielestä suomalaisten dokumentaristien kannattaa silti miettiä, mikä tekee elokuvasta kansainvälisen ja laajasti ymmärrettävän. Kyse on sekä aihevalinnasta että kerrontatavoista.
Olen miettinyt, mitä kannattaisi tehdä toisin.
Ylen tuki on usein suomalaisille dokumenttielokuville ratkaisevaa. Samalla Yle Areena on dokumenttielokuville vähäisen teatterilevityksen vuoksi merkittävä tai jopa merkittävin julkaisukanava.
Lyytinen on ollut päättämässä suomalaisten dokumenttielokuvien rahoituksesta ja levityksestä yli vuosikymmenen ajan ja käyttää alalla merkittävää valtaa.
Kuinka paljon Lyytinen arvioi oman kädenjälkensä näkyvän siinä, millaisia dokumenttielokuvia valmistuu ja päätyy – tai ei päädy – kansainvälisille festivaaleille?
– Tämä on erittäin vakava kysymys. Olen miettinyt, mitä kannattaisi tehdä toisin.
Lyytinen ei haluaisi ”raukkamaisesti” sysätä vastuuta ainoastaan tekijöille. Yle tekee päätökset kuitenkin tarjonnan perusteella, hän perustelee. Siitä mitä tekijät tarjoavat, tehdään valintoja.
Suomalaisen dokumenttielokuvan tunnistaa rohkeasta tarinankerronnasta ja huumorista
Kysytään näkemystä Suomen ulkopuolelta. Tanskalainen Ove Rishøj Jensen on seurannut alaa kansainvälisesti parikymmentä vuotta ja mentoroinut ja yhteistuottanut suomalaisia dokumenttielokuvia. Pohjoismaisessa Nordisk TV & Film Fond -rahastossa hän toimii dokumentaaristen tuotantojen neuvojana.
Jensenin mielestä suomalaisista dokumenttielokuvista tekevät tunnistettavia rohkea tarinankerronta ja tekijän oma vahva näkökulma. Ne kertovat traditiosta, jossa elokuvat ovat erityisesti ohjaajiensa näköisiä.
– Suomalaisille dokumentaristeille tyypillistä on myös hienovarainen, fantastinen huumori.
Pystyykö dokumenttielokuvia tekemällä elämään?
Dokumenttielokuvien tekijöiden leipä on perinteisesti ollut kapeaa, mutta haastattelujen perusteella yhä akuutimpi kysymys on, voiko dokumenttielokuvia tekemällä elää.
– Alkaa olla erittäin vaikeaa tienata kestävästi elantoa dokumenttielokuvilla, sanoo Jensen.
Alalla on parhaillaan erikoinen ristiriita, Jensen huomauttaa. Kansallista rahoitusta leikataan ympäri Eurooppaa. Samalla elokuvia tehdään enemmän kuin koskaan.
Kansainvälisen rahoituksen merkitys on kasvanut, mutta se voi paikata leikkauksia vain osin.
Raha vaikuttaa siihen, millaisia elokuvia syntyy. Alan rahoitusta on käsitelty muun muassa Long Playn kulttuuritoimituksen viime syksynä julkaistussa artikkelissa.
Rahoituksen huvetessa aihetta ei ehkä voi seurata niin kauan kuin haluaisi tai kuvaaminen kauempana keskuksista vaikeutuu, sanoo toiminnanjohtaja Sanna Kultanen dokumenttielokuvan tekijöiden järjestöstä Dokumenttikillasta.
Dokumenttikilta täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Vuosituhannen vaihde oli aikaa, jolloin luotiin monia suomalaiselle dokumenttielokuvalle tärkeitä perustuksia, joita nyt ravistellaan ja joudutaan puolustamaan, Kultanen pohtii.
Haastateltavat kantavat huolta nuorten tekijöiden pääsystä alalle. Entä pystyvätkö dokumentaristit jatkossa tekemään uraansa pitkäjänteisesti, kuten 14. elokuvaansa tällä hetkellä kuvaava Suutari on tehnyt? Tai tuleeko elokuvien tekemisestä harvojen etuoikeus?
Moninaisuus lisääntyy
Kilpailun koventuminen ei ole yksinomaan huono asia.
– Erilaisista taustoista pääsee käsiksi tekemiseen halvemmalla kalustolla, ja tekemään monipuolista sisältöä. Kyllähän elokuvia teki aiemmin tosi pieni porukka, toteaa Kultanen.
Kultasen mukaan on syytä muistaa, että dokumenttielokuvien parissa on tapahtunut paljon myönteisiä asioita.
Representaatiota eli sitä keitä elokuvissa näkyy ja ketkä niitä tekevät pohditaan paljon aiempaa enemmän. Eettisiä kysymyksiä mietitään enemmän, oli kyse elokuvien sisällöstä tai tekemisestä. Työhyvinvointiin kiinnitetään paremmin huomiota, Kultanen listaa.
Isotädin tarina on suomalaista historiaa, josta on syytä kertoa
– Dokumenttielokuvassa ihminen parhaimmillaan pääsee todellisuuteen, josta ei ole tiennyt tai ymmärtänyt mitään. Ja ehkä hitusen paremmin ymmärtää sen jälkeen toisen asemaa, pohtii Suutari.
Dokumenttielokuvat kertovat todellisuuksista, joihin yhä harvemmalla on aikaa syventyä, Suutari huomauttaa. Niillä on todistusarvoa ja ne voivat herättää kansallista keskustelua.
Syväluotaavat, kriittiseen ajatteluun rohkaisevat dokumentaariset sisällöt ovat demokratian kannalta tärkeitä, haastateltavat muistuttavat.
Olisin paljon terveempi ja viisaampi, jos asioista olisi kerrottu rehellisesti ja avoimesti.
Suomalaisuus voi tarkoittaa dokumenttielokuvalle monta asiaa rahoituksesta esteettiseen traditioon. Samalla suomalaistekijöiden elokuvat kuten Melancholian kolme huonetta (2004) ovat aina kertoneet tarinoita muualtakin kuin tarkkaan rajatusti Suomen rajojen sisäpuolelta.
Sinna Virtasen esikoiselokuva on kuvattu filmille Sisilian tuliperäisellä saarella autereisessa auringossa, mutta Etna on hänestä ”supisuomalainen”. Se on sota-aikaan sattuneen erään lapsuuden tarina, tyttölapsen tarina, kerrottuna etäisyyden päästä, hän kuvailee.
– Valitettavasti monessa sukupolvessa on tapahtunut kauheita asioita, jotka on jätetty purkamatta. Tämä on osa suomalaista historiaa, josta on syytä kertoa.
”Olisin paljon terveempi ja viisaampi, jos asioista olisi kerrottu rehellisesti ja avoimesti”, kirjoittaa isotäti yhdessä kirjeistään.
Kun Perho itse näki elokuvan ensimmäisen kerran, arvio oli ollut selkeä: ”Das was Arte.” Se oli taidetta.
25. DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään 3.2.–8.2.2026.
Juttua korjattu 4.2. klo 13:53: Jutussa luki aiemmin virheellisesti, että Havumetsän lapsien katsojaluku elokuvateattereissa on 54 000. Oikea luku on 36 000.
Juttua muokattu 5.2. klo 16:16: Tarkennettu Erkko Lyytisen sitaattiin, että kyse on pääkilpasarjan elokuvista.
Juttua korjattu 25.2. klo 15:27 Tarkennettu Ove Rishøj Jensenin toimenkuvaa Nordisk TV & Film Fond -rahastossa. Jutussa luki aiemmin virheellisesti, että hän toimii rahaston hallituksessa. Rishøj Jensen toimii rahastossa dokumentaaristen tuotantojen neuvojana, mutta ei ole hallituksen jäsen.
