Siirry sisältöön

The Cure

Wikipediasta
Tämä artikkeli käsittelee yhtyettä. Nimen muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
The Cure
The Cure esiintymässä Singaporessa vuonna 2007.
The Cure esiintymässä Singaporessa vuonna 2007.
Tiedot
Toiminnassa 1976–
Tyylilaji post-punk
goottirock
alternative rock
uusi aalto
Kotipaikka Crawley, Englanti
Laulukieli englanti
Jäsenet
Entiset jäsenet
  • Porl Thompson,  kitara, koskettimet, saksofoni (1976–1978, 1984–1993, 2005–2009)
Levy-yhtiö
Aiheesta muualla
www.thecure.com

The Cure on brittiläinen rockyhtye, joka perustettiin Crawleyssä, Sussexissa vuonna 1976. The Cure oli yksi niistä yhtyeistä, joka oli punkin jälkimainingeissa vaikuttamassa goottirockin syntymiseen. Goottityylin yleistyttyä 80-luvun puoleen väliin mennessä, yhtyeen musiikki oli muuttunut pois genrestä.

Yhtyeen musiikki on yleensä melankolista, eksistentialistista ja psykedeelisvivahteista, Pornography -albumilla synkkää, maailmantuskaista ja ahdistunutta, mutta osa yhtyeen menestyskappaleista kuten "Hot Hot Hot" ja "Friday I'm in Love" ovat kevyitä ja iloisia popkappaleita.[1][2]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cure aloitti 1976 punk-yhtyeenä nimeltä Malice. Vuotta myöhemmin yhtyeen nimi muuttui Easy Cureksi, mutta ensimmäisestä sanasta luovuttiin pari vuotta myöhemmin, koska se kuulosti yhtyeen jäsenten mielestä hieman vanhanaikaiselta ja hippivaikutteiselta. Robert Smith siirtyi laulajaksi Easy Curen Peter O'Toolen muutettua Israeliin kibbutsille. Easy Cure muuttui trioksi, kun kitaristi Pearl Thompson erosi yhtyeestä.

Yhtye alkoi lähes välittömästi kirjoittaa omia kappaleitaan ja tehdä demonauhoituksia. Vuoden 1977 aikana se esiintyi ympäri Etelä-Englantia ja keräsi jatkuvasti kasvavan fanijoukon.[3]

Vuonna 1978 yhtye sai levytyssopimuksen saksalaiselta Hansa Records -yhtiöltä, mutta Robert Smith kieltäytyi, koska hän ei halunnut, että yhtyeestä tehdään kaupallista diskopop-yhtyettä, joita oli levy-yhtiöllä. Polydor-yhtiön Chris Parry huomasi yhtyeen ja teki heidän kanssa sopimuksen Fiction levy-yhtiölle.[3]

Robert Smith opiskeli nuoruudessaan ranskalaista kirjallisuutta lähde?, ja The Curen vuonna 1979 julkaisema ensisingle "Killing an Arab" perustuukin Albert Camus'n maineikkaaseen outsider-romaaniin Sivullinen. Kappaleen nimi ja sanoitukset ovat aiheuttanut ongelmia, sillä niiden on katsottu olevan rasistisia ja yhtyettä on syytetty arabivihamielisyydestä.[4]

The Curen debyyttialbumi Three Imaginary Boys julkaistiin toukokuussa vuonna 1979. Albumi sai positiivisen vastaanoton Britannian musiikkilehdissä. Myöhemmin samana vuonna The Cure julkaisi singlet "Boys Don't Cry" ja "Jumping Someone Else's Train". Esikoisalbumin julkaisun jälkeen basisti Michael Dempsey lähti yhtyeestä hänen tilalleen tuli alkuvuodesta 1980 Simon Gallup. Samaan aikaan yhtyeeseen tuli uusi jäsen, kosketinsoittaja Mathieu Hartley.[2]

Robert Smith

Seventeen Seconds ja Faith

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1980 alussa The Cure alkoi tutkia Robert Smithin laulunkirjoituksen synkempää puolta. Tuloksena syntyi minimalistinen klassikkoalbumi Seventeen Seconds, joka julkaistiin keväällä 1980. Kosketinsoittaja Hartleyn tulo yhtyeeseen muutti yhtyeen musiikkia kokeellisempaan suuntaan. Albumilta löytyi yhtyeen ensimmäinen todellinen hittisingle "A Forest." Tämä julkaisu merkitsi samalla alkua sille tummalle ja tunnelmalliselle tyylille, josta The Cure myöhemmin tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Kun kosketinsoittaja Hartley lähti kokoonpanosta, yhtyeen kolmas albumi Faith (1981) julkaistiin ilman häntä.[2]

Faith albumin myötä The Cure alkoi saavuttaa kaupallista menestystä Isossa-Britanniassa.[5] Albumilta julkaistiin menestynyt single "Primary". Tämän jälkeen yhtye lähti The Picture Tour- kiertueelle, jonka aikana se julkaisi Faith albumiin kuulumattoman singlen "Charlotte Sometimes."[3]

Pornography

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen neljäs albumi, Pornography, julkaistiin vuonna 1982. Albumia pidetään yleisesti yhtyeen synkkänä mestariteoksena. Robert Smith on kertonut kanavoineensa levyyn kaikki itsetuhoisimmat impulssinsa. Hän halusi luoda intensiivisimmän albumin ikinä. Prosessia vauhdittaakseen yhtye eli äänittämiseen vaaditut kolme viikkoa jätesäkeillä peitetyssä studiossa alkoholin ja LSD:n voimin.[1]

Pornographyn jälkeen The Cure alkoi jättää goottijuurensa taakseen ja alkoi tehdä aiempaa kaupallisempaa pop-musiikkia. The Cure julkaisi ensimmäisen aidosti tanssittavan singlensä, hieman camp-henkisen "Let's Go to Bed" kappaleen vuonna 1983. Kappaleen musiikkivideon teon yhteydessä syntyi myös pitkäaikainen yhteistyö elokuvaohjaaja Tim Popen kanssa.[3]

Yhtye julkaisi samana vuonna elektronisen tanssikappaleen "The Walk," jota seurasi pop-kappale "The Lovecats". Kaikki kolme singleä, sekä niiden B-puolien kappaleet koottiin myöhemmin yhteen ja julkaistiin uudelleen kokoelmana Japanese Whispers.[3]

The Top

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppukesästä 1983 yhtyeessä oli tapahtunut lisää miehistönvaihdoksia. Mukana olivat Smithin ja Tolhurstin lisäksi uusi rumpali Andy Anderson ja basisti Phil Thornalley. Uudistunut yhtye julkaisi albumin The Top vuonna 1984 [2] ja julkaisi tarttuvan psykedeelisen singlen "The Caterpillar."[3]

Vuoden 1985 alussa Thornalley erosi yhtyeestä, ja Gallup palasi bassoon. The Cure uudisti kokoonpanoaan rumpali Boris Williamsilla ja kitaristi Porl Thompsonilla. Uuden kokoonpanon soundi tallennettiin live-albumille Concert. [3]

The Head on the Door

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1985 julkaistiin myös The Head on the Door albumi, jonka. energinen single "In Between Days" sai jatkokseen "Close to Me" hittisinglen. Albumia seurannut maailmankiertue loi pohjan vuoden 1986 kokoelma-albumin Standing on a Beachin julkaisulle. Samana kesänä yhtye oli ensimmäistä kertaa pääesiintyjänä Glastonbury festivaaleilla. Vuoden mittainen intensiivinen kiertue huipentui Tim Popen ohjaamaan konserttielokuvaan The Cure in Orange.[3]

Seuraava albumi, Kiss Me Kiss Me Kiss Me, julkaistiin vuonna 1987[2] The Cure nousi kansainväliseen läpimurtoon albumilta lohkaistulla singlellä "Just Like Heaven", josta tuli yhtyeen ensimmäinen Billboard-listan Top 40 -hitti. Kappaleesta on ajan saatossa muodostunut rock-klassikko. Albumin muita merkittäviä kappaleita olivat "All I Want", "Hot Hot Hot" sekä "Why Cant I Be You?"[5]

Disintegration

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cure erotti Tolhurstin alkuvuodesta 1988, ja hänen tilalleen tuli Psychedelic Fursin kosketinsoittaja Roger O'Donnell. Keväällä 1989 julkaistiin yhtyeen kahdeksas albumi Disintegration, joka oli melankolisempi kuin edeltäjänsä. Se nousi nopeasti listoille, kolmannelle sijalle Britanniassa ja sijalle 14 Yhdysvalloissa. Albumi sisälsi useita rock-klassikon aseman saavuttaneita kappaleita, kuten "Lullaby", "Lovesong", sekä "Pictures of You". Tim Popen ohjaamat The Curen musiikkivideot alkoivat saada huomattavaa näkyvyyttä MTV:llä. [3] Albumin julkaisua seurannut Prayer Tour -kiertue sisälsi monia The Curen siihenastisen uran parhaista esiintymisistä, ja kiertue dokumentoitiin live-albumilla Entreat.[3]

Wish ja Wild Mood Swings

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Disintegrationin aikoihin O'Donnell erosi yhtyeestä ja hänen tilalle tuli Perry Bamonte. Vuonna 1990 julkaistiin remix-albumi Mixed Up, jota tukivat uudelleen miksatut singlet kappaleista "Never Enough", "Close to Me" ja "A Forest." Vuonna 1991 The Cure sai vihdoin myös kotimaassaan ansaitsemaansa tunnustusta voittamalla Brit Awards -gaalassa palkinnon kategoriassa Best British Group.[3]

Keväällä 1992 yhtye julkaisi albumin Wish. Albumin kappale "Friday I'm in Love" nousi kansainväliseksi hitiksi. Albumia seurannut maailmankiertue myytiin loppuun ympäri maailmaa.[3] Kiertueelta tallennettiin Detroitin konsertti, joka julkaistiin elokuvana Show. Sen lisäksi yhtye julkaisi kaksi live-albumia Show ja Paris, vuonna 1993.[1][2]

Thompson erosi yhtyeestä vuonna 1993 liittyäkseen Jimmy Pagen ja Robert Plantin yhtyeeseen. Sen jälkeen O'Donnell palasi kosketinsoittajaksi ja Bamonte vaihtoi syntetisaattorin kitaraan. Yhtye sävelsi kappaleen "Burn" The Crow-elokuvaa varten, sekä teki oman versionsa Jimi Hendrixin vanhasta "Purple Haze" -klassikosta Hendrix-tribuuttialbumille Stone Free.[3]

The Cure aloitti seuraavan albumin säveltämisen, mutta rumpali Boris Williams erosi yhtyeestä juuri ennen kuin uusia kappaleita alettiin nauhoittaa. Rumpali Jason Cooper liittyi nyt yhtyeeseen, ja albumi Wild Mood Swings julkaistiin viimein vuonna 1996.[4] Wild Mood Swings nousi välittömästi Top 10 -listoille lukuisissa maissa ympäri maailmaa ja The Cure lähti jälleen kiertueelle.[3]

Vuonna 1997 ilmestyi kokoelma Galore, joka toimi jatko-osana yhtyeen uran varhaiselle kokoelmalle Standing on a Beach. Uusi kokoelma sisälsi uuden kappaleen, "Wrong Number"- singlen, joka tehtiin yhteistyössä kitaristi Reeves Gabrelsin kanssa. Gabrels tunnettiin parhaiten David Bowien pitkäaikaisena kitaristina.[3]

Vuonna 1998 yhtye työskenteli useiden projektien parissa, kuten kappaleen "More Than This" parissa, joka tehtiin The X-Files -TV sarjaan liittyvälle albumille. Samana vuonna Robert Smith teki myös ikimuistoisen vierailun TV - animaatiosarjassa South Park.[3]

Robert Smith vuonna 2007

Bloodflowers

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikillisesti The Cure palasi takaisin synkkään goottirock ilmaisuun, sillä vuonna 2000 ilmestynyt Bloodflowers jatkoi Pornographyn ja Disintegrationin ahdistunutta linjaa. Albumi oli Grammy-palkinto ehdokkaana sarjassa "Best Alternative Music Album". [6][2][1] Kun Bloodflowers julkaistiin, yhtye lähti massiiviselle Dream Tour -maailmankiertueelle. Yhdeksän kuukauden aikana The Cure esiintyi yli miljoonalle ihmiselle ympäri maailmaa.[3]

Sopimus Geffen levy-yhtiön kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 julkaistiin kauan odotettu kokoelma-albumi Greatest Hits, joka sisälsi yhtyeen suurimmat myyntimenestykset, sekä kaksi uutta kappaletta: "Cut Here" ja "Just Say Yes", jonka Robert Smith esitti duettona Saffronin kanssa. Vuosi 2001 merkitsi myös The Curen ja Fiction Records -levy-yhtiön pitkäaikaisen yhteistyön päättymistä. Yhtye oli ollut keskeisessä roolissa levy-yhtiön perustamisessa 23 vuotta aiemmin, joten ero merkitsi yhden tärkeän aikakauden loppua The Curen historiassa. The Curen tarinassa alkoi uusi luku kun yhtye solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa. [3]

Vuonna 2004 yhtyeen vanha levy-yhtiö Fiction Records julkaisi kokoelman Join the Dots, neljän CD:n boksin, jonka Robert Smith kokosi yhtyeen B-puolista ja harvinaisuuksista. Kokoelma päätti yhtyeen sopimuksen Fictionin kanssa.[3] Kokoelmaa seurasi kriitikoiden ylistämä uusi studioalbumi The Cure.[2]

Albumilta julkaistiin kolme singleä: "The End of the World", "alt.end" ja "Taking Off". Albumia seurasi jälleen erittäin menestyksekäs maailmankiertue, mutta yhtyeen kokoonpano alkoi jälleen rakoilla. Vuonna 2005 Perry Bamonte ja Roger O'Donnell poistuivat yhtyeestä, ja Porl Thompson liittyi kokoonpanoon kolmannen kerran. Uuden nelihenkisen kokoonpanon ensiesiintyminen tapahtui pääesiintyjänä Live 8 -konsertissa Pariisissa, minkä jälkeen yhtye esiintyi useilla eurooppalaisilla festivaaleilla.[3]

Vuonna 2008 julkaistiin singlet "The Only One", "Freakshow", "Sleep When I'm Dead" ja "The Perfect Boy." Kaikki neljä singleä nousivat Billboard-listojensa ykkössijoille. Erityisen huomionarvoista oli, että yhden viikon ajan elokuussa neljä The Curen singleä oli samanaikaisesti Yhdysvaltain Top 20 -listalla.[3]

Lokakuussa 2008, vain kaksi viikkoa ennen virallista julkaisuaan, uusi albumi 4:13 Dream esitettiin kokonaisuudessaan suorassa MTV-lähetyksessä Roomassa. Tapahtumaa seurasi arviolta 75 000 hengen yleisö paikan päällä ja noin 10 miljoonaa televisiokatsojaa. Seuraavana vuonna Porl Thompson jätti yhtyeen lopullisesti. [3]

Yhtyeen myöhemmät vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 2010 eteenpäin The Cure keskittyi ensisijaisesti keikkailuun. Yhtye teki lukuisia kiertueita ympäri maailmaa ja jätti studioäänitykset kokonaan tekemättä. Toukokuussa 2012 arvostettu kitaristi Reeves Gabrels liittyi vakituisesti yhtyeen jäseneksi. Maaliskuussa 2019 The Cure pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Seremoniassa Curen esitteli Nine Inch Nails-yhtyeen laulaja Trent Reznor.[7][8][9][3]

Elokuussa 2021 basisti Simon Gallup kertoi jättäneensä yhtyeen turhautuneena,[10] mutta hän perui päätöksensä myöhemmin. Vuonna 2024 tiedotettiin yhtyeen paluusta studioon. 1. marraskuuta 2024 julkaistiin yhtyeen neljästoista studioalbumi Songs of a Lost World, joka sai sekä kriitikoilta, että yhtyeen faneilta hyvän vastaanoton. Julkaisua juhlistettiin kolmituntisella konsertilla Lontoossa. Tapahtuma lähetettiin maksutta suoratoistona ympäri maailmaa, ja sitä seurasi yli miljoona katsojaa.[3]

Vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen erityisesti PMMP:n säveltäjänä tunnettu muusikko Jori Sjöroos on saanut paljon vaikutteita The Curelta.[11] Kuudes Tunti -yhtye 1980-luvun alussa otti saksofonisti Kimmo Helistön mukaan vaikutteita Pornography-levyn aikaisesta The Curesta. [12]

Esiintymiset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Cure on esiintynyt Suomessa vuonna 1985 Ruisrockissa, 1992 Helsingin jäähallissa, 1996 Provinssirockissa, 2016 Hartwall Arenalla sekä Flow-festivaalissa vuonna 2019.[13][14] ja vuonna 2022 Helsingin jäähallissa.

Musiikilliset vaikutteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Curein jäsenten varhaisia vaikuttajia olivat Jimi Hendrix,[15] Nick Drake[15] the Beatles,[16] David Bowie, Pink Floyd, the Stranglers,[17] Elvis Costello, post-punk -yhtyeet, kuten Siouxsie and the Banshees,[18] Joy Division ja Echo & the Bunnymen, ja 1970-luvun punk -yhtyeet, kuten the Clash.[15]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Robert Smith esiintymässä vuonna 2004.

Nykyiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

EP:t

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VHS

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DVD

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Deluxe Edition -uudelleenjulkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 3 4 Samuli Knuuti: Kaikki rakastavat Robertia Rumba.fi. Viitattu 29.9.2019.
  2. 1 2 3 4 5 6 7 8 The Cure. Biography & History AllMusic. Viitattu 29.9.2019. (englanniksi)
  3. 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 Brothers, Tim: The Cure Official Site The Cure. Viitattu 14.6.2026. (englanniksi)
  4. 1 2 Killing an Arab: The Cure try to reclaim their most controversial single newstatesman.com. Viitattu 29.9.2019. (englanniksi)
  5. 1 2 Daniel Zurbruegg published: Biography: The Cure Guitar World. 12.9.2011. Viitattu 14.6.2026. (englanniksi)
  6. ↑ Cure GRAMMY.com. 4.6.2019. Viitattu 29.9.2019. (englanniksi)
  7. ↑ Rock & Roll Hall of Fame - 2019 Inductees rockhall.com. Viitattu 29.9.2019.
  8. ↑ Ari Korpi: Kaikkien punaisella matolla tehtyjen haastattelujen äiti ja isä: The Curen Robert Smith Rumba.fi. Viitattu 29.9.2019.
  9. ↑ Konserttiarvostelu: The Cure soitti 29 kappaletta ja esiintyi hellyttävästi Helsingin Sanomat. 12.8.2019. Viitattu 29.9.2019.
  10. ↑ Anssi Eriksson: Muutoksia The Curen riveissä soundi.fi. 15.8.2021. Viitattu 15.8.2021.
  11. ↑ Jori Sjöroos City. Viitattu 7.5.2021.
  12. ↑ Kuudes tunti facebook.com.
  13. ↑ Brittiyhtye The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen Helsingin Sanomat. 23.11.2015. Viitattu 29.9.2019.
  14. ↑ Arto Mäenpää: Flow Festival kokosi viikonloppuna Suvilahteen 83 000 kävijää KaaosZine. 12.8.2019. Viitattu 29.9.2019.
  15. 1 2 3 "Hi 5". Rolling Stone Australia. 12-1993.
  16. ↑ "Black Celebration". CMJ New Music Report. 27-12-1999
  17. ↑ Staff. "The Gothfather", Guitar World, 06-1996.
  18. ↑ Oldham, James (08-2004). "Siamese Twins – The Cure and the Banshees". Uncut. No. 87. p. 60.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Cure Wikimedia Commonsissa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=The_Cure&oldid=24068460”