Vapaakirkko
| Osa artikkelisarjaa |
| Vapaakirkollisuus |
|---|
 |
| Osa artikkelisarjaa |
| Evankelikalismi |
|---|
 |
Vapaakirkko on yleensä protestanttinen uskonnollinen yhteisö. Vapaakirkko on olemassa maassa tai peräisin maasta, jossa on valtionkirkko, mutta joka on itse vapaa valtion ulkoisesta kirkollisesta valvonnasta. Esimerkkejä tällaisista vapaakirkoista ovat Skotlannin baptistit, Italian valdolainen kirkko ja Ruotsin lähetysliitto.[1]
Kapeammassa merkityksessä vapaakirkolla voidaan tarkoittaa sellaista teologista perinnettä, jota kuvaa evankelikaalinen ja matalakirkollinen toiminta sekä henkilökohtaisen uskonratkaisun painotus.
Tällaista vapaakirkollisuutta edustavat muun muassa Ruotsin kirkko[2], Englannin kirkko sekä muut protestanttiset kirkkokunnat, kuten presbyteerit, kongregationalistit, baptistit, Plymouthin veljet, metodistit ja kveekarit [3] Skotlannissa vapaakirkkoja ovat kaikki protestanttiset kirkkokunnat, mukaan lukien Skotlannin vapaakirkko, Skotlannin vapaa presbyteerikirkko ja Skotlannin reformoitu presbyteerikirkkoa, erotuksena Skotlannin kirkosta.
Ensimmäisen kerran käsitettä käytettiin Englannissa useista ei-episkopaalisista protestanttisista yhteisöistä, jotka kutsuivat koolle ensimmäisen vapaakirkkokongressin vuonna 1892 ja muodostivat National Council of the Evangelical Free Churches -neuvoston vuonna 1896. Vuonna 1940 tämä ryhmä yhdistyi ja muodosti Free Church Federal Council -ryhmän.[1]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaakirkollisuus sai Pohjoismaissa alkunsa 1800-luvun lopussa. Riippumattomat seurakunnat kehittyivät reaktiona valtionkirkkoihin, jotka hallitsivat Pohjoismaissa Olaus Petrin vuonna 1521 johtaman 1500-luvun protestanttisen uskonpuhdistuksen sekä vuonna 1537 annetun julistuksen johdosta, jonka mukaan luterilaisuus oli Tanskan ja Norjan virallinen uskonto. Ruotsissa säädettiin vuonna 1726 Konventikkeliplakaatti-niminen laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla. Siitä huolimatta vapaakirkot alkoivat kokoontua Pietistisinä liikkeinä yksityisesti kodeissa, joissa saarnattiin, opiskeltiin ja vietettiin ehtoollista ilman valtiojohtoisen papiston auktoriteettia.[4]
Ruotsissa lukijaisuus-liikkeen, Pietisten-lehden ja Evankelisen isänmaansäätiön piirissä esiintyi maallikkosaarnaajia ja yhteisöllisiä kokoontumisia, jotka osuivat samaan aikaan kun konventikkeliplakaatti kumottiin vuonna 1858. Nämä liikkeet levisivät jonkin aikaa valtionkirkon sisälläkin, mutta kun tunnetulta vapaakirkkolaiselta P. P. Waldenströmiltä kiellettiin kirkkorakennusten käyttö ehtoollisen viettoon, siirtyi vapaakirkollisen ehtoollisen järjestäminen liikkeen omiin tiloihin ja Evankelinen isänmaansäätiö erkaantui valtionkirkon yhteydestä.[4]
Norjassa Hans Nielsen Haugen herätyssaarnat 1600-luvun lopulla, Gustav Adolph Lammersin rukoushuone ja sisälähetysseuran perustaminen vuonna 1850 sekä Fredrik Fransonin perustama Norjan lähetysliitto ja sen julkaisema Morgen Roden -lehti toivat elinkelpoisia vaihtoehtoja valtionkirkolle. Tanskassa filosofi Søren Kierkegaardin herätysliikkeiden vastainen toiminta johti Tanskan lähetysliiton perustamiseen ja vapaakirkollisuuden vahvistumiseen maassa.[4]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 Free church Encyclopedia Britannica. Viitattu 2.12.2024.
- ↑ C. George Ericson: Diamond Jubilee Story. Seventy-five years of The Evangelical Free Church of America (review). Swedish-American Studies, 1959-10, 10. vsk, nro 4, s. 150–151. doi:10.1353/swe.1959.a962646 ISSN 2997-4046 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Don S. Armentrout: An Episcopal Dictionary of the Church: A User-Friendly Reference for Episcopalians. La Vergne: Church Publishing Incorporated, 2000. ISBN 978-0-89869-701-8 Teoksen verkkoversio Viitattu 8.7.2026.
- 1 2 3 Tse, Justin K. H.: Evangelical Free Church, s. 566–567. (Teoksessa Encyclopedia of Christianity in the United States) New York: Rowman & Littlefield, 2016. ISBN 9781442244313
