Liberaaliteologia

Liberaaliteologia (myös teologinen liberalismi tai kristillinen modernismi) on kristinuskon sisällä oleva suuntaus, joka korostaa järjen, kokemuksen ja historiallis-kriittisten menetelmien käyttöä Raamatun ja opin tulkinnassa. Se kannattaa uskonnollisten uskomusten mukauttamista nykyajan arvoihin ja tieteelliseen ymmärrykseen ja asettaa usein eettiset opetukset perinteisten oppien edelle. Sillä oli merkittävä vaikutus protestantismissa noin 1800-luvun puolivälistä 1920-luvulle asti.

Euroopassa liberaaliteologialla viitataan saksalaiseen protestantismin suuntaukseen, joka nousi esiin yliopistoteologien Albrecht Ritschlin, Adolf Harnackin, Wilhelm Herrmannin ja seuraajienssa ajatteluun noin vuosina 1870–1930. Yhdysvalloissa liberaaliteologia nousi merkittävään asemaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa darwinismin haastaessa Raamatun kirjaimelliset tulkinnat, soveltaessaan modernia raamatunkritiikkiä ja osallistuessaan sosiaalisen evankeliumin liikkeeseen.

Tänä aikana liberalistinen teologia vaikutti voimakkaimmin protestantismissa, vaikka sen merkitys väheni 1930-luvulla uusortodoksian ja 1960-luvulla vapautuksen teologian nousun myötä. Huolimatta tästä laskusta liberaaliteologia jatkui 2000-luvulle liikkeenä sekä protestantismissa että katolisuudessa.

Tausta

Liberaaliteologian määrittävä piirre on vapautuminen perinteiden kahleista sekä siitä seuraava keskittyminen sisäiseen motivaatioon. Tämä tuli avoimesti näkyviin renessanssin aikana, jolloin kiinnostus ihmistä kohtaan kehittyi. Liberaaliteologian ensimmäinen kausi alkoi René Descartesista 1600-luvulla. Tätä kutsutaan rationalismin ja valistuksen kaudeksi, joka kesti 1700-luvun puoliväliin. Descartesin ajattelun pohjalta kehittyivät uskomukseet liittyen inhimilliseen järkeen luottamisesta, ihmispersoonan ensisijaisuudesta, Jumalan immanenssista sekä uskosta ihmisluonnon parantamiseen.

Toinen kausi, romantiikka, kesti 1700-luvun lopulta 1800-luvun loppuun. Tätä vaihetta leimasi yksilön ainutlaatuisuuden korostaminen sekä yksilöllisen kokemuksen ja luovuuden merkityksen korostaminen. Romanttisen liberalismin kannalta keskeisiä filosofeja olivat Jean-Jacques Rousseau ja Immanuel Kant. Teologiassa merkittävin hahmo oli saksalainen Friedrich Schleiermacher, jota on kutsuttu protestanttisen teologian isäksi.

Kolmannen vaiheen, eli teologisen modernismin, taustalla vaikutti edistyksen vahva korostaminen, teollinen vallankumous sekä darwinismin synty. Schleiermacherin jälkeen merkittäviä nimiä olivat saksalainen Albrecht Ritschl ja hänen seuraajansa Wilhelm Herrmann ja Adolf von Harnack.

Teemat ja näkemykset

Liberaaliteologia perustuu käsitykseen, jonka mukaan kirkon on säilyttääkseen merkityksensä ja vaikutusvaltansa tietoisesti mukauduttavat aikansa taloudeliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen murrokseen sekä systemaattisesti muutettava todistuksensa sisältöä.

Liberaaliteologien mukaan perinteinen moraalilainsäädäntö, tuonpuoleisen pelastuksen julistaminen ja pelkkään yksilön käännytykseen tähtäävä lähetystyö ei vastaa uuden, teollistuneen ja kaupungistuneen yhteiskunnan tarpeita. Tämän mukaisesti kirkkojen tulisi todistaa konkreettisilla teoilla, jotka puuttuvan muuttuvan yhteiskunnan rakenteisiin. Monet liberaalit kutsuivat tätä uudistumista joko uudeksi teologiaksi tai valtakuntateologiaksi.

Jumalan immanenssi eli tämänpuoleisuus

Liberaaliteologiassa keskeisessä roolissa oli Jumalan immanenssin eli tämänpuoleisuuden korostaminen luonnossa ja historiassa. Modernistit toivat esiin, että Jumala ilmoittaa itsensä historian ja kulttuurin kehityksen kautta ja toimii luonnonlakien välityksellä. He korostivat pyhän ja maallisen ykseyttä sekä hylkäsivät perinteiset rajanvedot yliluonnollisen ja luonnollisen sekä kirkon ja maailman välillä.

Maailmankuva ja ihmiskäsitys

Liberaaliteologian maailmankuva korosti ihmiskunnan vapautta ja kyvykkyyttä. Ihmistä pidettiin pohjimmiltaan hyvänä ja arvokkaana Jumalan lapsena. Syntiä ei nähty radikaalina katkoksena Jumalan ja ihmiskunnan välillä, vaan lähinnä tietämättömyytenä tai menneisyyden jäänteinä, jotka voidaan korjata kristillisellä kasvatuksella ja valistuksella.

Tämän mukaisesti oppi Jumalan ihmiseksi tulemisesta perusteltiin inhimillisellä evoluutiolla. Modernistien mukaan evoluution aiheutti jokaisessa ihmisessä inkarnoitunut jumaluus, josta tietoiseksi tuleminen oli ainoa tie kestävään edistykseen. Inkarnaation merkitys ei ollut ensisijaisesti Jeesuksen ristinkuolemassa maailman syntien sijaisuhrina, vaan Mestarin ilmoituksessa ihmispersoonallisuuden arvosta ja rakkauden voimasta.

Kokemus ja tunne

Liberaaliteologiassa kokemus ja tunne muodostivat kristinuskon perustan uskontunnustusten ja perinteisen opin sijasta. Uskon lopullinen auktoriteetti oli sydämen itsestään todistava todistus yksittäiselle uskovalle. Kristinusko nähtiin kasvavana ja muuttuvana eikä staattisena oppina.

Opin katsottiin vaativan ajoittaista uudelleenmuotoilua ihmiskunnan laajenevan tiedon mukaisesti. Tämän vuoksi monet liberaaliteologit kritisoivat kirkkojen jakautumista opillisten kiistojen vuoksi ja olivat innokkaita kirkollisen yhdentymisen tukijoita.

Raamattunäkemys

Liberaaliteologiassa Raamattu nähtiin kuvauksena heprealaisen kansan kehittyvästä uskonnollisesta tietoudesta, joka sai täyttymyksensä Jeesuksen elämässä. Raamattua ei pidetty erehtymättömänä opin lähteenä vaan historiallisesti ehdollistuneena kirjana, jota tuli tulkita ja uudistaa kulttuurin edistyessä.

Etiikan korostus

Liberaaliteologiassa etiikka korvasi usein opin teologisena keskipisteenä. Uskonnon arvo ja totuus osoitettiin sen moraalisella vaikutuksella yksilöihin ja yhteiskuntaan. Liberaalien keskuudesssa korostui huoli tästä maailmasta tuonpuoleisen elämän sijasta.

Jeesuksen jumalallisuus liitettiin usein Hänen eettiseen ja uskonnolliseen erinomaisuuteensa. Modernistit toivat esiin Jumalan lempeää ja rakastavaa luonnetta, ihmispersoonallisuuden arvoa sekä Jumalan valtakunnan voittoa maailmassa metafyysisen ja dogmaattisen uskonnon sijasta.

Liberaaliprotestantismi

Euroopassa

Pääartikkeli: Uusprotestantismi

Modernistit pyrkivät 1800-luvun puolivälistä 1920-luvulle saattamaan uskonnollisen ajattelun sopisuointuun modernin tieteen ja kulttuurin kanssa. Kristillisen opin tutkimus muuttui yhä enemmän uksonnollisen kokemuksen psykologiseksi tutkimukseksi, uskonnollisten instituutioiden sosiologiseksi tarkasteluksi sekä filosofiseksi pohdinnaksi.

Tämän kauden keskeisiä eurooppalaisia hahmoja olivat englantilaiset Thomas Huxley ja Herbert Spencer sekä saksalainen Ernst Troeltsch. Saksassa Troeltsch muotoili uusprotestantismin käsityksen, joka piti sisälläään niin liberaaliteologian kuin kulttuuriprotestantismin. Uusprotestantismi sovitti protestanttista teologiaa yhteen maallisen kulttuurin, julkisen yhteiskuntaelämän, taiteen ja tieteen kanssa.

Yhdysvalloissa

Eurooppalaisia esikuvia amerikkaliselle liberaaliteologialle ovat Immanuel Kantin filosofia sekä Friedrich Schleiermacherin ja Albrecth Ristchlin uskonnollinen ajattelu. Amerikkalaisia esimerkkejä olivat unitarismi, transsendentalismi sekä Horace Bushnellin teologiasta.

Uudet älylliset ja yhteiskunnalliset suuntaukset ruokkivat liberaalia impulssia, mikä 1880-luvulle mennessä synnytti nimellä New Theology tai Progressive Orthodoxy tunnetun liikkeen. Varhaisia puolestapuhujia olivat Theodore Munger ja Newman Smyth. 1900-luvun alkuun mennessä William Newton ja William Adams järjestelivät tämän liikkeen teologian suosittujen tekstien pohjalta.

Huolimatta monien suurten kirkkokuntien pyrkimyksistä pysäyttää uuden teologian eteneminen, liberalismi saavutti nopeasti jalansijaa pohjoisissa kirkoissa. Vuoteen 1920 mennessä liberaalit hallitsivat arviolta puolta maan protestanttisista seminaareista ja kolmasosaa pappisviroista.

Etiikan noudattaminen aiheutti vaihtelevia näkemyksiä liberaalien keskuudessa. Tunnetut sarnaaajat Henry Ward Beecher ja Phillips Brooks korostivat henkilökohtaista eivätkä yhteiöllistä moraalia. Sosiaalisen evankeliumin kannattajat sitä vastoin omaksuivat Washington Gladdenin johdolla lähestymistavan, joka ulottui yksilön lisäksi taloudellisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Walter Rauschenbusch lisäsi sosiaaliseen evankeliumiin käsitteen Jumalan valtakunnasta maan päällä. Vuonna 1908 Federal Council of Churches hyväksyi kirkkojen yhteiskunnallisen uskonttunnustuksen, mikä antoi sosiaalisen evankeliumin liikkeelle suurten kirkkokuntien virallisen tuen.

Liberaali katolisuus

Pääartikkeli: Katolinen modernismi

Liberaalin katolisuuden muotoja on esiintynyt 1800-luvun loppupuolelta lähtien Saksassa, Britanniassa, Italiassa ja Ranskassa. 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä katolisen kirkon teologien keskuudessa kehittyi liberaali teologinen liike, joka tunnetaan nimellä katolinen modernismi.

Ranskankielisen katolisuuden piirissä syntyi myöhemmin Uusi teologia -liike (ransk. La nouvelle théologie), joka tunnettiin myös nimellä paluu lähteille (ransk. La ressourcement). Liikkeeseen kuuluivat muun muassa Dominique Chenu, Yves Congar, Jean Daniélou ja Louis Bouyer. Latinalaisessa Amerikassa vapautuksen teologiasta tuli merkittävä liike.

Kritiikki

1920-luvulta lähtien liberaaliteologia on ollut sekä kristillisten fundamentalistien että vasemmalla olevien tieteellisten humanistien kritiikin kohteena. Molempien kritiikin mukaan modernismi ei edusta kristinuskoa ja vaativat, että liberaalit tekisivät selkeän ja rehellisen puhdasoppisen uskon ja humanismin välille.

Protestanttisten arvostelijoiden mukaan liberaaliteologian opit matkivat oikeaoppisen kristinuskon sanastoa ja toistavat tiettyjä raamatullisen ja historiallisen kristinuskon kohtia, mutta eivät jaa raamatullisen uskon ydintä.

Katso myös

• Valistus
• Neologia
• Uusprotestantismi

Lähteet

• Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-065-7

Kirjallisuutta

• Langford, Michael J.: The Tradition of Liberal Theology. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Co., 2014. ISBN 978-0-8028-6981-4 (englanniksi)
• Robinson, John A. T.: Rehellinen Jumalan edessä. ((Honest to God, 1963.) Suomentanut Helinä Kuusiola) Hämeenlinna: Karisto, 1965.
• Robinson, John A. T.: Uusi uskonpuhdistus. ((The New Reformation, 1965.) Suomentanut Aaro Hurskainen) Hämeenlinna: Karisto, 1965.
• Spong, John Shelby: Miksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla. ((Why Christianity Must Change or Die: A Bishop Speaks to Believers In Exile, 1998.) Suomentanut Taneli Junttila) Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-190-2